uppoan

uppoan sun katseen alla
aalto halkaisee koko mun kehon
katson sua suoraan ja mua pyörryttää sun edessä

nähdäänhän huomenna?
uppoan sun sanoihin
ja mä vilkutan  ja sanon hei

kuitenkin pelästyn
sittenkään ei

sörnäinen

Sörnäisten kohdalla mä
tömähdän vahingossa sua päin ja sä
tuoksut aamun  kahvilta
ja raikkaalta marraskuulta.

Mä tunnistan liian vähät tunnit unta
sun vasemman silmän nurkassa.

Kestää kaksi sekuntia
on ok lentää metron ulinassa toisen syliin.

Tässä kaupungissa
ihmisten rajat on muuten kiinni.
Täytyy pysyä omallaan,
eikä ainakaan katsoa silmiin.

lintujono

lintujono leviää auringonnousun halki
kohti kesää

laveerattu maailma
vaalenaoranssi
laajentuu linnunnokan edessä
ja siipien alla

hennot ruumiit
aaltoilee mustina rukouksina
taivaan kautta afrikkaan

päätän

puren huulta niin kauan

niin lujaa, että hampaiden terävän reunan 

alta puristuu punainen karpalo

en

luovu

koskaan

kuuma

kesä matelee niinku

autoletka saksan valtateillä
paahtava valo, kuumuus jossa
asfaltti sulaa ja renkaat pauhuaa
mikään ei liiku ajassa eteenpäin

elokuu on kuuma vielä
lämpö pakkautuu minuun ja meidän välille
tuuli puskee painetta paikallaan

aika sammuu ja matelee niinku
ruuhka-aikaan

aamuun päin

musta tuntuu, että mun aivot on jossain kaukana
ajassa ja paikassa tuntematon
ikävä hiipuu kun mä elän sitä uudelleen

aamuun päin me ajetaan rantoja pitkin läpi koko maan
ajetaan me vaan ollaan ihan hiljaa

mun pää sekoo niistä muistoista
siitä viidestä minuutista enkä voi jatkaa kun

oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa

vaikka mä seison tässä ihan lähellä,
ihan hiljaa ja ootan

kätes sun vielä mua silittää

vaikkei me nähtykään enää

mistä mä tajuisin

jos mä tapaisin sut
niin mistä mä tajuisin, et sä se oot

jos juoksisit ohi porttikongissa
pudottaisit paperit koulun käytävällä
katsoisit silmiin pitkään ja syvään
mä pelästyisin taas enkä huomais mitään

ja sillä sekunnilla
tää tarina ois kirjoitettu

ja niin
jos kysyisit tulta mä vastaisin
etten polta ja heilauttaisin kättä

vahva

en enää saa kiinni
siitä, missä on  mun ajatusten raja
ja missä vaan pidän kiinni tästä huonosta ideologiasta
seison sen horjuvien seinien takana

vaikka tuuli puskee toiveet läpi
enkä enää halua olla

turhan itsepäinen

peili

niin paljon harmaita aukkoja,
täynnä lauseita, jotka päättyy pisteeseen

tää tyttö

pää keikkuu
ohuet solisluut kannattaa kaikkea

luiden rivistö soittaa kellon tahtiin
kapeat sääret värisee vasten kylmää ilmaa

tää tyttö jää

8.30

valo matelee lakanaa pitkin
kohti, se kutittaa mun nenää

avoin ilma ja ankara lämpö

makaan hiljaa
ihana huhtikuu

... --- ...

vetelen paperin täyteen raakoja rivejä

- tää nainen ei jaksa pestä pyykkiä
  kantaa likavaatekoppaa pesutupaan saakka
- se tiputti kahvia lakanoille
  eikä vaihtanut
- se ei aio tukkaa kiinni tänäänkään
- sen huulipuna hukkui sunnuntaina

se hukkui tän keskelle

ellet sä havahdu sen vierellä
ennen huomista ja viimeistä deadlinea,
kuollutta viivaa, jolla ihmisyys karsiutuu saavutuksiin
eikä mitään enää oo

huhti

taas on kevät

mun aivojen huhtikuupilvet pullahtaa esiin
sekavat ajatukset syöksähtelee niiden joukossa

tänä vuonna en jaksa hämmästyä
en yllättyneenä hämmennä väsymystä ja unohduksen määrää
mä tiedän, että mun aivot ei kestä valoa
ne ei pysty suodattamaan iloa
ne haluu nukkumaan

joka vuosi kevät käy mun kimppuun ja repii kappaleiksi

loppuispa tää, taas tullakseen todeksi vuoden kuluttua

tulppaaneja

sä tuot mulle tulppaaneja ja
tuoksut kesältä

sun käsissäs kepeä
huulilla rytmikäs huomen
ja värikkäät helähdykset

läkähdyn, kolmas kuu

jää

valkoinen vaakaviiva
kylmä valtaa tilaa mun selän takana

se kovertaa mun poskia
kairaa koloja mun olemukseen
sen syövereissä lennän päin
tuonelan rajaa

eikä mulla oo voimaa nousta korkealle
mun ilme hyytyy ja sydän keskittyy pumppaamaan
poskille taltioituu vanha ilme

sua

silmät paljaana mä katson sua
mä olen ohut ja mun tahtotila laskee
luulen, että unohdin mun sielun kotiin
eikä mulla oo sun edessä mitään omaa

sun ääni riisuu mun ajatuksilta pohjan
ja mä oisin sun vaikken tahtoiskaan

elämä

mun sanat on turtuneet
pää ei asetu, en saa pysähtyä

toisaalla te sanotte:
älä koskaan luovuta,
jätä leikkiä kesken

ja huomenna luettelet syitä lopettaa
saarnaat mun silmille siitä,
ettei koskaan ole pakko

mä ryntäilen pysäkiltä toiselle
painan stoppia enkä ikinä jää pois

tilaan hissin jokaiseen kerrokseen,
enkä koskaan astu sisään

ja sanat luo todellisuutta,
ja mä haluaisin vain huutaa
mutta mä juoksen

tänä iltana

levitän hymyä mun huuliin
ne on punaiset niin kuin mun mekko
ja niiden takana suhisee pelko
tää maailma pyörii niin lujaa

mutta tänä iltana me tanssitaan
toivon että nään sut salin laidalla
ja hymyilet takaisin
kun kello lyö kymmenen

harjaan mun ripsiin ilmettä
niin kuin tässä maailmassa ei olisi
jo tarpeeksi maalauksia
mutta toivon että sä
näät silti mun sisimmän

pilvii

mun unelmat huurustuu höyrypilviksi
kun mä kerron niistä sulle
me kävellään pakkasessa ja
helsinki hautoo meitä

pilvet leijuu pois
me tullaan tän kadun päähän
tää päättyy mereen
ja sen jää ratisee kun pakastaa

haluisin ottaa susta kiinni
kun pilviä ei enää oo

asemasota

puolueeton maa

hivuttaudun lähelle asemasota-aluetta
risto-matin piirtämät raidat meidän sängyllä
viisikymmentä mustaa viivaa erottaa meidät

ja sä sanot,
että tässä on jotain isompaa
vaikea selittää
et pyydä anteeksi

ja ne viisikymmentä viivaa kasvaa liian paksuiksi,
mä pelkään että mä haihdun ja sä kuihdut ja me maataan tässä

ja asemasota-alueella mun käsi tarttuu sun tukkaan ja mä tunnen sen saman
karheuden, johon mä rakastuin
ja samalla sä sanot hyvästi ja
viisikymmentä mustaa kilometriä erottaa meidät

sun elämä on täydellistä feediä ja kauniita
tasasärmäisiä hetkiä
tasaisia värimaailmoja ja aseteltuja aamukahvimukeja
valoja vailla aukkoja

särö jossain neliön reunalla
se hajottaa sut ja pudottaa

mutta pahinta on että
sä et nää
mua sen laatikon rajan takana

hurja

kun päässä vaeltaa vettä valuvia pilviä

mä keinutan tätä laivaa

hypin sen laidalta toiselle ja uskon, 

et elämä kantaa

en nää 

sateen takaa oikeeta satamaa

tai hirmumyskyn keskellä koordinaatteja

mä huojutan kiintopistettä ja raastan köysiä

aallon hurjalla harjalla

mut mä tiedän, laulan,

oon turvassa

räpellys

ei mikään loppujen lopuks muutu
tai lopu kokonaan

vaikka mitä tapahtuis
mun hiukset kasvaa sentin kuussa
silmien ympärille kiertyy syviä juonteita
naururypyt, ne kertoo elävästä arjesta

mä sanon, jottei ne täyttyisi vedellä ja jottei niistä tulisi
menetetyn ajan ja aiheen kanavia
itkukanaaleita, täynnä syvää suolaa

tätä tää on
ettei mikään oikeestaan oo niin painavaa
että kannattaisi jäädä tai ottaa mukaan
lisätä vettä uomiin

loppujen lopuks elämä on kevyt painallus
tää pikainen räpellys

8.31

silmät sakeina
ääni on vielä painava
vaikka kello huutaa

mun pää on vielä yössä kiinni, suljettu

hidas ja hahmoton valo venyy mun naamalla
huomenta maanantai