norsut

herään taas maanantaisin norsujen keskeltä
niiden lakanoissa vaeltavien keltaisten ja
sateenkaaren päähän löytäneiden

ja sen, jota tästä huoneesta ei tuuleta pakkanen

se istuu vierellä möhkäleenä

aamuöisin se tökkii ulos unesta

repii ennen auringon oransseja säteitä

iltaisin silittää painajaisiin 

se on taas siinä

silmissään suru ja suussaan

puoliksi pureskeltu lohtu, jota en uskalla

poiskaan työntää

sininen elefantti ja sen sameat silmät

taivas valuu tuhkaa

Kuvittelin aina, että se on mustavalkoista. Niinkuin kasvot niissä kuvissa, niinkuin taivaalta tippuva lumi ja havupuiden helmoihin kerääntyneet varjot.

Mutta tänä talvena opin, että mustan seassa onkin kaikki sävyt. Taivaalta valuvan tuhkan seasta erottuu edelleen elämä.

Että sireenien ulistessa ulkona vauva ottaa ensimmäisen henkäyksen, pelon kaikuessa taustalla lapsi oppii puhumaan, että tänäkin talvena joku soittaa kitaraa ja joku rakastuu.

Kuvittelin aina, että ne talvet oli kuvissa, että ne muistot haudattiin siisteihin riveihin. Mutta yhtäkkiä taivas valuu tuhkaa ja ulkoa kantautuu uhan ääni.

Silti tänäänkin jossain vauva kääntyy vatsalleen, tänäänkin joku soittaa kitaraa ja joku rakastuu. Silti tänäänkin elämän on erotuttava yöstä. 

nälkä

sinussa asuu nälkä

otit sen lemmikiksi, laitoit liekaan ja 

opetit istumaan häkissä sydämen alla
pallean nurkkaan se on kaivanut kolon

siellä se maukuu ja kehrää sut uneen iltaisin

joskus sen ääni muuttuu vaativaksi

sen silmissä syttyy liekki

sinä hätkähdät ja

se itsekin melkein kavahtaa

kylkiluut on käyneet läpikuultaviksi
se jyskyttää häkin ovea ja 

viskoo vaatimuksiaan

silmistäsi katsoo kauhu ja 

sen kynnet on tarttuneet lujasti kiinni

pukee surun valjaisiin

valo värittää kappelin lattiaa

se valuu valkoiselle arkulle

siihen, missä seisoit, kun laskit ruusuja

jalan juureen se asettuu hiljaa

sanotaan, että

suru kulkee rakkauden askelissa

tänään ne painuu syvälle hankeen

ja ehkä huomennakin 

se raapii kylkiä

kun valo siilautuu sun hiuksiin

se valuu pitkin selkää

pukee surun valjaisiin

se kesyttää sen vierelle

jälkiesi kartta taskussa

et voi kesyttää mua
syöttää kädestä tai
polttomerkitä nimelläsi

ja kuitenkin kuljen jälkiesi karttaa
seuraan sua sen laitojenkin yli

sen

Se kuiskaa mun korvaan. Hyppää
vaan, se on mustaa vettä. Lupasin
valvoa hetken, vetää henkeä kerran,

haluun mennä mutten vielä.

Se kuiskaa mun korvaan ja mä olen 

hiljaa ja kuuntelen. Ei siinä ole syvää,

se lupaa, että ojentaa käden. Ja mä

annan ihan joka ikisen solin ja 

sormen. Olen jo sen. 

kuka sinulle vilkuttaa aaltojen harjoilta?

ohikulkijan kasvoissa
tummina silminä pipon reunan alla

höyrynä aamumetron ikkunassa
toisiinsa tarttuneissa lumikiteissä

vastasyntyneen kirkaisussa

hymykuoppana kasvoillani

sydämen tasaisessa sykkeessä sinä soit

jään rasahduksena askelten alla

karkaat huokauksena nukkuvan huulilta

tuulessa huojuvassa rantaheinässä

sen hiljaisessa huminassa tunnistan sinut