Kuvittelin aina, että se on mustavalkoista. Niinkuin kasvot niissä kuvissa, niinkuin taivaalta tippuva lumi ja havupuiden helmoihin kerääntyneet varjot.
Mutta tänä talvena opin, että mustan seassa onkin kaikki sävyt. Taivaalta valuvan tuhkan seasta erottuu edelleen elämä.
Että sireenien ulistessa ulkona vauva ottaa ensimmäisen henkäyksen, pelon kaikuessa taustalla lapsi oppii puhumaan, että tänäkin talvena joku soittaa kitaraa ja joku rakastuu.
Kuvittelin aina, että ne talvet oli kuvissa, että ne muistot haudattiin siisteihin riveihin. Mutta yhtäkkiä taivas valuu tuhkaa ja ulkoa kantautuu uhan ääni.
Silti tänäänkin jossain vauva kääntyy vatsalleen, tänäänkin joku soittaa kitaraa ja joku rakastuu. Silti tänäänkin elämän on erotuttava yöstä.