Immanuel

tuttu varmuus
kohotan varovasti katseeni
       pois minusta
ilo on niin fyysistä
sydämet ympärilläni
lyövät alas
 tappion
hymy läikkyy kasvoilla

    ylös

melkein ylittämätön onni
riemu, se putoilee  välissämme

valtakunnassasi

luonnos

ja tyhjyys:

mieli aava autio
välimaastoon, jonnekin kosketuksen rajalle jääneet haaveet

lauseita kappaleittain,
lajiteltuina pituuden mukaan
välillä tyhjyys

     [              ]

, jossa vain ontto onkalo olo kolo
aivoihin jähmettynyt ajatus

vä sy ny t

ja viimeinkin minä voitan

Ja minä rakennan ympärilleni
lavasteet valekaupungin
huojuvan elämän kuvan

ja siellä minä kaiken kulissin keskiössä
elän muka-aitouttani
     hurjaa nuoruutta
     juoksen samoja askelia
     uudelleen uudelleen uudelleen

     yhä käännyn siinä harhaan
     vuosien jälkeen

Ja minä maalaan kasvoilleni hymyn
kun tulet katsomaan

niitä päiviä

On niitä päiviä, niitä, joita en uskalla edes kutsua oikeiksi. Niitä, jotka hiipivät, kavaltavat, ovat muka olemassa, vaikka todellisuus on jossain muualla. Niitä päiviä täynnä on tämä viikko, kuukausi, aika. Hetki tässä elämässä.

Niinä aikoina kirjoitan sanoja uskontojen haasteista, luulen olevani edellä ja antaudun onneen. Vain huomatakseni toisin. Minä hymyilen ihmisille, jotka odottavat liikennevaloissa, niille, jotka luistelevat valaistulla jäällä. Kävelen joulukadun kaksi kertaa vain koska se on niin kaunis. Ja niinä päivinä minä huomaan, että marraskuu on harmaa.

Ja niinä päivinä maailma jakaa minut kahtia. Siihen ihmiseen, joka uskaltaa ja jonka mieli lentää. Ja sitten siihen, joka on aivan puolikas ja silti niin marssii päättäneenä voittaa.

valkoinen sokea maailma huutaa, kuinka hyvä
hyvä minulla on
kuinka minua ei ole
todellakaan jaloistani tähän sidottu

ja lintujen siiville sataa lunta, painoa
ja hennot linnun kehot kohoavat silti
ei katse niitä tavoita,
eikä niillä ollut varaa edes manifestiin

aamu

aava ilme kasvoilla

puolet valon tavoittamaa

autiot silmät tyyni sävy

vakaus huulten tienoilla

junan seinällä lasineliö

harmaana auki ohivirtaavaan

liikkeessä vailla muuta kiinnekohtaa

istumme vastakkain kiinni itsessämme

välähdyksen verran

kerran, 

räpäytät silmäsi kiinni ja auki

sijaitsen tässä, matkaa vähän

kahden sekunnin päässä onnesta

pojan kasvoilla
runo naurusta

suu auki
viirusilmät

makaan valveilla kasvosi katossa

tässä onnen alla OSA II

Maa hengittää lempeästi
koskettaa kevyesti poskea
viileä ilma

valo kohoaa silmiin
vetää verhot sivuun
sumun takana kasvaa
marraskuu

tässä maailmassa OSA I

Maailma on vaiti
kaunis aamuvalo
hämärä loisto repii hiljaa
surua kappaleiksi

olet nyt
olet vierellä
läsnä, kuiskaan

rakas, ei tässä hetkessä
tarvitse olla vakava

hoi 10.11.

Listaan paikkoja, joissa voisi olla:

- kylmänvalkea kalpea vailla happea
koulurakennus, siellä konseptikaappi
siellä saattaisi olla
- repunpohja, elämänvärit, murskautunut
myslipatukka, kreikan kirja, bussi-
kortti, nuhjuinen kalenteri
kiireen keskellä hukassa
- maton alla
pohjalla
rypyssä lytyssä littana
piilotettu poljettu tahallaan kadoksissa
- haudattuna hyvän alle, Raamatun
väliin, uskon asioiden, pelastusvarmuuden,
opinkappaleiden taakse
ehjän vahvan hyvän taakse

hoi onni

Kun minä olin nuori

sinä vedit minut varjoon
kuiskasit korviini mustia virtoja, äänihyökyaaltoja
laskit katseeni alas
ujutit aivoni pohtimaan
     junanraiteita
     moottoriteitä
     sillan kaiteita

     teräviä, raskaita ajatuksia
     kapeita katsomuksia, kirjasin
     mustaan vihkoon
     kannessa luki kliseitä, tumblr-tyttöjä
                                          kauniita murhia

tänä kesänä minä täytin 18

ja ymmärrän syyttää jo itseäni

vedenneito

Tunnen otteen
vasta, kun joku tarttuu minuun
vetää ylös pitelee
niin, että voin hengittää

tunnen, kuinka kylmä valtameri
syvä allani on
aivot sinisinä
kuinka syvällä
pimeää

veden alla valo on vain puolet
hidas haalea
minä olen muuttunut läpinäkyväksi

tällä kertaa en ui syvemmälle

enkä muuta pysty sanomaan
Ja minä halusin olla merenneito

vuosi rapisee kenkien alla
maalautuu ruosteen, auringon sävyin

hengitän karvasta kylmyyttä
keuhkot raapiutuvat sen otteissa
hengitän vaivatta
     sillä olen tässä

läpäisemätön valoavaruus
tunkee ikkunoista
kauluksen sisään tulvii pakkasta
ujuttautuu hameen alle

olen tässä

olen matkalla talveen

Jos koetan hukuttaa kaiken ihmisyyden
unohtaa kotiin sanat
olla vapisematta hiljaa

epävarmuuden palaset kaikki
kysymykset halkeilleet
osat

Kulkea suorassa suoraan suorilta
lakata leikittelemästä
sillä aikuisuus
on sitä

onko se nyt ihan fiksua
kadottaa itseään?

Vaikeaa viipyä edes hetki
lyhyt minuutti aloillaan
vaeltamatta edes ajatuksissa sulkujen suojassa

kuin vieteri
elämä koputtelee otsaan
hokee olen elossa olet elossa
pakottaa
aivoissa purkautuu tulivuori

tämä maailma on hullu

rakas Ton,

Alussa oli ton

(peilin tummat silmät hivelivät
katse kaarteli silitteli
olin ihan normaali ja
normaalisti onnellinen

kehuivat onnistuneeksi)

ton
~ tonni, massan yksikkö, tuhat kilogrammaa

Ton oli kirottu möykky
möhkäle
olin kirottu, minä ja ystäväni ton

Ja pelastava tieto, ton

rasvaton
kaloriton
sokeriton

Ja fettfri
     vapaa vapaa vapaa



olematon, eloton

Olen päättänyt unohtaa

repinyt tunnot sielujen kosketukset
sulkenut äänet, hetkien kaiut mielessä
katkonut niitä assosiaatioverkkoja
karkottanut aaveita
haaveita

piilottanut:
syntymäpäiväkortin
puhelinnumeron
opetellut uudet aakkoset
lauserakenteen sananpainot (sanaparat)
sen pienen tervehdyseleen

meidän väliset

unohtaa lakaista repiä lakata
rakastamasta

näinä päivinä

Uskotko sinä?

I MAANANTAI, varma mielipide

En minä usko mihinkään, minkä olemassaoloa ei tiede todista.
En minä ole lapsi.
En minä ole tyhmä.
En minä usko satuun, en edes sinuun.

ihmiskunnan syöpä
pitää hoitaa pois
järjestelmällinen toimintasuunnitelma manifesti sääntö ohjelma

onhan se hyvä
pitää järki jalustalla

II TIISTAI, epäilys

Minäkään en usko.
- itseeni
kyllä pelastukseen profeettaan melkein kaikkiin
keltaisiin sanoihin siinä pyhässä paperinipussa
niihin pyhiin, joita joukossamme elää ja on
niihin pyhiin
arkipyhiin
sakraaliin sakaaliin
  sekin raatelee.

yhtä sekaisin me kaikki. tappelen maanantaisin tiistain kasvoja vastaan.
Olen eri mieltä (taas) huudan, sekaisin. Eksynyt ja aina vailla
luottamusta

kukapa minuun, niin?

Hukutan jalat villaan
annan itseni tottua
sellaiseen huoleen,
sellaiseen, jota kantaa
vain itsestään
     terve ihminen

Keitän meille iltateen
asettelen pikkuleivät
suklaahippuiset lautaselle
istutan sieluni ja
mieleni sen sisaret
onnelliseen pöytään
        nimilaput
        kuin kuuluisivat siihen

        kuuluisivatkin.

häiriö

Ystävätrakkaat:

Pelkään, ettei mikään oikeasti ole niin.
Että spraymaalaan nämä muistot
kultaisiksi muutamassa minuutissa
(kädet jalat koko keho
kullattuna)
väärin
Että teidän kasvonnekin kiinnitän
kehyksiin väärinpäin uusittuna
(photoshoppaan pois ne ilmeet ne ajatukset ne)

Ettei hehkuva hetki

niin että kun, voin nauraa
pudotella loksautella ääniä
nauruja
nuoruus se oli
elämän parasta aikaa!

liian äreä fyysisyys
kipu keuhkot rikki aivot rintakehä painuu kasaan
ilman raskaus
tajuton

Vaikka muuten epävarma olemassaolo
avara hatara tositosi epäolo
kaipaa vahvistusta laiska mieli käsittääkseen
että olen
ajattelen siis

täällä vilisee kiehuu kaikuja
sakea sotku
määrittämättömiä mieliä

ahdasta olla
siksi sattuu ja se on hyvä

filosofi

Ei ole minun käsissäni enää
miten tälle laivalle käy
   Kun maali repsottaa ikkunassa
   säröjä ruorin kappale
   kierii pitkin kantta
------ontto kolina

   vain epämääräinen runko
   kipeä kovin ennenaikojaan
   vanha

Kai jokin stoalainen (paska)
oli kuitenkin oikeassa
   ja minunkin kannattaisi
   marssittaa Jumalaani lankulla

Sallikaa tulla

Huomenna minä
huomenlahjana tälle tytölle
silmänviiruille

sanon peilille sen valottuessa
välitän hyväksyntää sitä kipeästi kaipaaville
hailakoille huulille nostan hymyn
käytän niitä ilmeitä,
joita yleensä pidetään vieraisilla

minä pakkaan reppuun villasukat
ja matkalipun
vien sieluni lapseni junaan
ostan sille Grandi-mehun
   vain sen purskauttaakseni lattialle

lupaan
lapsuus on kuitenkin
aina tarpeen,

jotta voisi kasvaa ihmisenä

On tarpeen katsoa niihin silmiin

...

minä kirjoitin meille kulta vuorosanat
kultaiset:

minä:
sinä:
minä:
sinä:
minä:

abstraktia epäautuutta, aukkoja.

minä: että-- mä.

Enkä minä mitään saa sanottua. Ei maailmassa ole sanoja tätä kuvaamaan, ei minun mielessäni. Ei minulla aina ole aitoja tunteita, ei puolikastakaan lausetta, ei mitään edes keskeneräistä. Asettelen lähinnä välimerkkejä, ajatusviivoja liikaa mielessäni, jotta saisin taukoja, joiden aikana, vetää happea henkeä saada virtaa siitä. Ääni, kun ilma keuhkoissa.
Vaikka sekin taika
on illuusio.
Läpinäkyvä luuranko, lähinnä ajatusleikki, harjoite.

Taustalla soi mozart, en tunnista sinfoniaa, kakofonia kauniskin. Sydän hakkaa minä hakkaan mieltäni.  En tunnista tätä, ei tätä ennustettu ihmissuhdekurssilla. Ei minulle kerrottu suunnitelmaa. Sen kaoottisuutta, kulta.

Ei elämää voi harjoitella. Minulle ei kerrottu, että ensimmäinen on kunkkukiekka.

onni on innokas

Onnellinen alku, alun aikaan aina
kuin söisi samettia viitenä aamuna
kuin joka päivä kohtasi onnellisen
naapurin, ei tunne
tätä olemusta tunnista

viisi aamua
viisi hehkuvaa päivää
viisi väsynyttä
uutta huomenta

viisi kertaa ihmettelen uudelleen
eikä kolmatta voi uskoa,
että minulla
on hyvä melkein jatkuva

aluksi on onni luotu

31.8.

Sinä olet minun
וְעַתָּ֞ה כֹּֽה־אָמַ֤ר יְהוָה֙ בֹּרַאֲךָ֣ יַעֲקֹ֔ב וְיֹצֶרְךָ֖ יִשְׂרָאֵ֑ל אַל־תִּירָא֙ כִּ֣י גְאַלְתִּ֔יךָ קָרָ֥אתִי בְשִׁמְךָ֖ לִי־אָֽתָּה׃

valuva sielu
sulanut palanut poltettu
täynnä roskia, roska
rujo rypistetty

kaikki ihmisyys
inhimillisyys

Minä puhun sinun kieltäsi
Minä olen sinun

elämä eli liikennevalot 19.8.

Odota elon alkua odota alkua odota
joku jarruttaa puolestasi
törmää selkään kiroaa
hennon epäilyn
epäröinti epävarmuus epäolo

Keltainen valo aurinko
banaani ranskalainen kiinalainen
lenikki salama

älä harhaudu ! varaudu
hetkessä hereillä herkeämättä

kohta

en osaa reagoida
joku tuuttaa
Vihreä valo palaa minulle

minä no:2

tässä hei, heijastus

pää keikkuu epävarmana
suhteettomana suuntaan toiseen
päättämätön väri, kiilto silmissä

sitä kantamassa
luut jossain syvällä
kääröissä, jotta olisi
tarpeeksi kasassa

klonksuvat polvet
kätketyt varpaat villaan
kuiskivat nilkat, liian

kipeä

luotuko luomus

Olen pastissi

näkymätön kokematon tunnoton
           (vallaton
            vain, kun unohtuu
            taiteen säännöt)

vajaa aina, puuttuva
    joskus ajatus tai
    lause jää pahasti puoliksi

ihmisyyden rajalla
enkä jaksa kiskoa itseäni sisään

elo

Elokuussa minä lakkaan nauramasta

lakkaamatta lakkaan toivomasta

elokuussa minä kirjoitan runoja syksystä ja väitän

olen hengissä niin kauan kuin on ruska

kirjoitan runoja ja lupaan, etten tänä vuonna

kuitenkaan, sillä toivo on

ase kädessä aina tehdäkseen--

kuollakseen

On elokuun kolmastoista kirjoitan

runon nimi on taas syksy

peto

En minä ole hyvä
olen peto
    lyöty pian syöty itseni tuhosin
    turmelin tietysti tiedostamatta
                   (melkein)

petollinen
unohtanut kymmenet käskyt
ja kymmenet, taas kymmenet
luvatut päivät

peto, sen unohdin

lintutyttö toveri

    (olet ollut olematta
    kuitenkaan koskaan
    todella todella)

siipisielu
sydän huulilla
kukkia



     ja taas ehdin tuskin hipaista

illalla kuiskaan,
    kuinka nauroin.

uniko?

materia minussa

Olen viikannut jalkani myttyyn
laittanut kehon osat sängylle

paperi tuettuna runokokoelmaan
imen vierasta olemusta toivon--
olen yhtä itsessäni
vaatimatta

Olen kasvattanut hiuksiini tuulenpesän
sitonut ajatuksia kokoon
liimannut kiinni muihin
ihmisiin koko ajan

Kuitenkin kasvoilla silittämättömät rypyt
synnit selittämättä (itseinho,
                            voimattomat hermot)

olen romauttanut itseni tähän ja
jättänyt siihen
huolittelematta mytyssä

10

Kymmenen vuoden unet tässä
tapetoitu näille seinille
   (3, 1/2, ovi liukuvaa mallia)

kyynelistä kohoileva lattia
viilto kynnyksen nurkassa
    (siitä, kun..)

kuivattu lakkiaispäivä,
valotetut ryhmät kirkon portailla,
kartta minun sieluuni

minun sieluni täällä

laatikoissa viivoitetut paperit, arvot
viikatut vuodet

10 päivää 10 päivää 10 päivää

sulkisin aivot

Jos sulkisin aivot, sammuttaisin
        syvänvihreät silmät
        ikkunat vailla verhoja

olisiko olemus pehmeämpi
suu säilyttäisikö värinsä, vaikken
vahtisi?
Eihän minulta katoaisi, varastaisi

uskaltaisiko todellisuus tulla

Kun en olisi niin tiukan
   
    kriittinen ja suora

valmisteltava

Meidän on mentävä juhliin.

nostettava naftaliinin tuoksuinen ilme
valkeille lapsen kasvoille levitettävä
silitettävä auki rypyt
punattava huulet

ostettava lasikengät punottava taiat
avattava kämmenet

oltava koossa

eteenpäin

Me emme katso taaksemme.
Meidän on mentävä juhliin.

Eräänä yönä näin unta:
Minulla oli siivet
Olin kevyt-
   mä lensin

Alhaalla maailmassa kaikki on raskasta. Meri on sininen, ruskea maa, pölyä hengessä, ilma painaa enemmän kuin hengitys. Ilmaa on pään päällä massa, enemmän kuin ehtii hengittää pois painamasta.

Tahdoin kannatella mua. Kohottaa kevyenä korkealle asti. Ottaa kiinni ahtaa pään täyteen pilviä. Niiden massa on varmaan vähemmän.

En mä koskaan halunnut olla pieni ihminen. En mä halunnut vastata kyllä. En mä lukenut sääntöjä, mut kiskottiin tähän tahtomatta. En mä osannut päästää irti silloin, kun leikki oli vielä hauskaa.
     Pelinjohtaja teki virheen. Mut johtaja saa päättää. Siks säännöt on perseestä.

Ei mikään oo pysyvää, mutta pelkään, että musta hajoaa ensimmäisenä aivot.

Siinä unessa, siinä ei minulla ollut aivoja ollenkaan. Ei aitoja maailmojen rajoilla, ei teitä, jotka vievät vain itään. Siivet sojottavat taivasta kohti.

jalat

paljaat jalat vasten kirjaston

muovilattiaa, sormi hipaisee
kirjailijoita hyllyssä

Jaloilla kerron vapaudesta
talvettomuudesta
kuinka en ole vielä vastuussa
    muka

Jalat raapivat maailman pintaa
koetan tuntea, kun se pyörii
           pyörii
               pyörryttävä

Päässä on jotain ihan muuta
kuin jalo villi (paljas)

on häpeä
vasten muovilattiaa

valetta valoa

Maa kylpee kuumassa
auringon sylkemässä valossa
valo
väreilee polttaa

taivas oksentaa tyhjää
kaikki on
oranssi illuusio

kesävalo on aavistus
jo maailmanlopun sävyistä

voimakkaat lopulliset
tuulet

     valoa vain yössä
     kesävale

ajatusten rajalla

peilin reunalla puoliksi auki
suu raollaan suljettu ilme
hampaat heijastuvat huokuen
uhmaa

säikky sekava mieli
tuudittaa jo katsetta lattiaan

     oi huomaa nyt
     et ole ehjä

mutta onko kukaan koskaan
voinut paeta silloin
kun todellisuus on todella

     pieni?

hengissäsäilymiseksi, iltarutiini

Kaataen pään

Ontot henkäykset painavat käsiin
viimeisensävyt kaiuissa
ilma virtaa sormien läpi

koetettava puhaltaa ulos koko sielu
sen ehjät osat, jotta
jokin säilyisi
vedettävä happea
     (O2, oo kaks) edes konkretian vuoksi
     fyysisyys

Vadittava aivoilta muutama
rauhallinen sähkökäyrä

   jottei nyt mitenkään
   mikään päättyisi
   henkäys jäisi vajaaksi

Amorin puuttuva sisar

Jotta voisin rakastaa

     levitän suuni, hampaiden
     valoisat rivit

     vedän ripset poskille, peitän
     ikkunat mieleen
     (ummistan tunteet)

     pakotan luulemaan, ettei
     kukaan voi voittaa omakseen
     ettei lasta voi nimetä
     ennen sen syntymää

     pakotan näkemään peilissä
        punaiset posket
        vailla luita

Jotta voisin olla nainen

Sanoakseni Je t'aime

30.6.

Pujotan paljaat jalkani
          kehosi tutut laaksot
          siellä, missä oli syke
          pitelen kättäni kovin kauan

Kuuntelen kuinka virtaat
kuinka yksin
olemme

olen hetken levollinen
aamuvaloa hiuksillani
minun sydämeni päällä

    väreilee

puuvärimeikki

Tytön olemus, ihmisen ilme

Haaleat silmät
haihtunut määrätietoisuus
huulilla eiliset kysymykset

Yhä
    yritys vedellä ilmaa
    rauhoittaa kuolemaa kuiskiva
    säilyä katkeamattomana

Katseen pohjalla
elon kolkko kaiku

halu
Kuka värittäisi nämä kasvot?

luonnos

Elämä vierii kyllä eteen

vaikkei pieni olento lainkaan liikkuisi
     ei jaksaisi pidellä enää
     kiinni ei antaa sydämen olla

     Ei tässä muusta ole kyse
     kuin vain minimaalisesta virheestä
     virhelyönti

Ei ole jatkoa runoille
henkäykset katkenneita

hylätty kirjein ja sanoin
katseita ei ole

Ei jaksa enää. Lopetetaanko tää leikki?
Tulkaa pois piiloista. Mennään kotiin jo.

Olisi pidettävä itsensä hengissä
edes kirjoittamalla
kuoleman tilalle elämää

14.6. herään

Maailma on julma

uskonnon reaalista

ei täysiä pisteitä

              pommi ikkunan alla

satoi siniseltä taivaalta

kiharat suoristuneet 

sateessa

kyyneleet sotkevat silmät

rumiksi kirveleviksi

               okranvärinen kuiva pelto

lapset vailla

kyyneleet ovat leipäni

Kun se on pahaa

              ja kolmas auringosta

tulvii

Ällöttää

todellisuutta

yksi tärkeä kysymys

Oletko sinä hyvä ihminen?

Ojensitko sämpylän kylmävarpaiselle
romanille
hymyilitkö
katsoitko olitko
edes läsnä
hyvä

Kysyttävä iltaisin itseltään
luvattava öisin

Ironiaa äänessäni
peitellen epätoivoa
vailla aitoa halua kuitenkin

Enkö?

pieni tyttö (11.6.)

Minä koostun välähdyksistä

hetket ennen aamuteetä
kun huomaamattani hymyilen
jalkapohjat vasten kaakeleita
haukotus katsellessa
ulos

ojentamattomat nilkat
puolityhjä pahvimukikahvi

silmät auton peilissä
ja silloin
kun vilahdan näyteikkunassa

aidoimmillani

otettava kesä vastaan (9.6.)

Tässä minä, alttiina:

makaan sateen alla
vesihelmet lyövät maata
lujaa rohkeina rehellisinä kesästä

kuulen jalkojeni
selkäni
varpaiden
halun olla voimakkaasti
kiinni maailmassa

makaan keskellä
valmiina ottamaan kiinni
vastaan kesän

2.6.

Ulkopuolellani on kasvanut kesä

hautaan puolikkaat osani
sen vihreyteen
jossa voin tuntea olevani elossa

lupaan, että huomenna
lupaan kohdella
kohdata kasvoni ihmisenä

lupaan, että kesä saa joskus
ottaa minut mukaansa
varastaa pienen tytön pimeästä

Jonnekin kai voin
valossa kuulua
istuttaa tänä kesänä
uuden elämän

Gaudeamus

Minä koetin väistellä aikaa
tarttua tunteihin viime kuun
valkoisiin päiviin
vaikka vuosia sitten olin
jo tuomittu sinut kadottamaan

tietysti, kuinka muuten

Ei sen ollut lupa tuntua
ei tulla poskille helmiä
eikö sodan ollut loputtava rauhaan
jo ennen alkuaan

eikö minun pitänyt todistaa
olevani elävä ilman
vieraiden voimia

vaikka et sinäkään uskonut
koskaan kuinka ikävä

10.5.

Olen kasvanut
ihailemaan mustia polkkatukkia
savenkeltaisia vaatteita
palvomaan sanoja, kirjan tuoksua
    ja miestä, joka tuntuu
    omistavan ne

Opin elämään kermavaahdosta
haaveilemaan keltaisista
pinnatuoleista parittomista mukeista
     (lehtikuvista)
kaipaamaan suoria rivejä
valkoisia vaahtokarkkeja

   sinun
   tummakulma punatukka
   villasukka
   tyttölapsi

6.5.

Kipu valuu hitaasti jokaiseen
sormenpäähän kuiskiviin luihin
alle ajatusten
yli kaiken

väsynyt sumu peittää silmät,
olen ihmeissäni, että
vielä jaksan vetää henkeä

huokaukset painuvat lattiaan

yönurmi

On hyvä, että on kylmä
valo paljastaa ilmeeni itselleni,

kun
vihreä maa sanoo
elä
se kuiskaa
tarttuu villasukkiin kastaa
kämmenen

Sitä kautta tajuan maailman
pohjalla on syvä ilo

ei tähän voi sanoa

Sade kastelee maan
kyyneleeni pisaroina sen joukkoon
Ne vievät kaiken
vetävät viimeiset sanat
ulos, kun kukaan ei kuule

Sataa maailmankaikkeuden
surut ja kauniit hetket
äärimmäiset

valtavana virtana minusta
valuu sielun kappaleita

"mä rukoilen sun puolesta"
silloin

Sieluista

Olen ripustanut sieluni
sinun silmiisi käsiisi lämpöösi

Ajatellut tulevani tässä
kokonaiseksi tai
edes hieman

uskotellut tulevani kaiuksi
joksikin puoleksi sinusta
olevani joskus
yhtä ihminen

Valehdellut itselleni
vaikka kielsin sinua puhumasta
minulle edes totta

Valon oma

Valon lapsena avoinna tänään

kerrankin vapaana
valmiina huomiselle

kuulemaan hyvistä hymyistä
näkemään todellisuuden
puhtaana
olemaan sellainen,
jonka maailma tarvitsee
edes hetken verran näkyvissä

vapaana valossa
sydän kahleetta
on värikäs

Turva

Ihminen suunnittelee tiensä

     valitsin jokaisen polun
     tutkin kartat, askeleet
     päätin, etten
     eksy en pelkää

Siksi en osaa laskea
Selittää hetkiä, joina
kastelin varpaani kyynelin

Miksi lähdin paljain varpain?
Kysyn vain

Kls

Kiitän sinua silmistäsi

niiden sävy on lempeä suklaa
ne sanovat
"kaikki järjestyy"
Niin sinä

Sanasi sulattavat sieluni
jään pinta lohkeaa

sielu värähtelee
iloa

Liian pieni koti

Kaupunki, se valehtelee

Käpertyessään kokoon maiden taakse
niin kuin minä sydämeni ympärille

yksinäiset yksinkertaiset talot
silmät suljettuina
katseet luodut rantahiekkaan
ettei kukaan huomaa

käy sääliksi aaltojakin
Valkoisten vaahtojen huutoja
huomiotta kaikki

Tänne on hyvä käydä piiloon
mutta jos haluaisi tervehtiä

Ihan hassu

Sinäkin olet vähän puolikas

elefantin aivastus
halkeileva nauru
suu auki

tarkka analyysi 007 hupsuista
tolkuttomista
ajatuksesi karkaavat minulta
Sinä lennät tuulessa

höpsö lapsuus
veljeni

niin me kaikki

Arvoisat

     Arvoisat

Ahdistuneet säkeet
villasukkarunoja täynnä tämä
musta kaltoinkohdeltu
johon olen sanani haudannut

Te ruhjoutuneet
rikkonaiset revityt rujot runot
paenneet ajatukset

     salaiset toiveet unelmat pelot
     lausumatta
     syystä

sattuneet satuttavat satutetut
satunnaiset
satumaiset

Sanat
rakkaat lapseni

         Äiti

Ihminen

Niin herkästi
valutan väärät sanat suustani
kokonaiset sielut
ihmisen kokoiset ikävät

     vaikka ei sinun tarvitse
     ymmärtääksesi
     missä on aukko

Eikä minun oikeastaan pitänyt kertoa
hymyillä vain ja mainita
sivuunmennen muutama kuuluminen

     vaikka sinä näet
     maalausta suunnittelen
     millaiseen virtaan upotan itseni

Valosta vain
sen verran, että voit ohittaa
tämän tytön

     vaikka sinäkin ihminen

Huominen

Huominen kallistuu kohti
sen tappaminen merkitsisi liikaa
enkä tahdo satuttaa

Ei ole, mistä pitää kiinni, jottei
joutuisi kadotukseen
niiden luo, jotka
hävisivät
niiden luota, jotka
kadottivat
ja unohtivat rakastaa

Kun ei jaksanutkaan pidellä
kiinni näkymättömistä

Huomenna sen huomaa, että
aamun valo paljastaa haavat

sielulle se on

Melkein ilman lähdimme

pakkasin itseni ja muut ja
lensimme halki maailman
kotiinko
kysyin oranssin ja vihreän keskellä
vieraissa väreissä

     vieraalla maalla kaukana

kotiin, sanottiin
(mutta väitän vastaan itselleni)

Minä haluan kotiin
siellä on valoa
sen saa sielu

enkä tahdo harmautta

Ei maailma ole ruma

minä vain vahingossa
olen jättänyt ikkunat pesemättä
katsellut sitä
säröisten kuplivien hehkuttomien
vanhojen lasien läpi

niin, ettei ole ihme, että pyörryttää

osa tärkeintä maailman kotia

Valtavan hyvä

valkoisten kaulusten
kammattujen hiusten
hymyjen ja lempeyden keskellä

huolehdittu olo
lämmin turvallinen ykseys

olla osa

1.6.

Kalenteriin kirjoitettu elämä

Tunnit rakkaudelle
säännöt niille hetkille,
joina sulkea silmät

Punainen huom!
siellä, missä elettävä
mustalla rajatut
ikävän päivät
3.5.-
ikuisuus aikaa
marssia tahdissa

niin selviytyy
saa hengen arvottavista
sanoista

Oi

On turvallista tietää
sinun voimasta
siitä, että lopulta kaikki kunnia
ja kirkkaus

     on totta

Turvallista luottaa, sillä
silloin ei tarvitse

Ikävää

Vain viimeisellä minuutilla
voi olla niin
hurjaa

lopulliset hymyt vajonneet
selkä ei tervehdi
enää en kadota katsettani
silmiisi en pudota huomenta huulilta

On tyhjä valkea puhdas
tunnit vailla tolkkua
vailla valoa

viimeinen minuutti marssii
lohduttomana
pois

Maalattu vain

Kesäkuvitelma

kuvitettu maustettu unelma
ruoho laulu nauru
värit kaikkeus
huulet silmät hiukset
tuuli sade
vesi maku maailmasta

maalattu uni

Sydän on

Kuinka sydän voi minuutissa
valahtaa ulos huokausten lomassa
huomaamatta vahingossa
hups se on hengettä
sylissäni

Mitäpä sydämelle mahtaa?
Sielun koti
vapaa liian peloton
ja samalla niin
ohut
hauras
heikko

Kerran se vain haluaa laulaa
loukattuna vaimentunut
Sydän on

Ilman sinua

Sinulla
pehmeät sormet
huolitellut kauniit kynnet
sellaiset, joita toivoo

palasia unelmista
täysiä toiveita

En minä kuitenkaan voi kuvata
kokonaista ihmistä, kun
et ole minun

Vaikeaa minulle, sinullekin

Tuijotan kattoon, jossa
valkoiset lankut

Kuiskaan "miksi?"
ääni kolahtaa hampaisiin
huulet sihauttavat ässän
ei se tahdo kuulua

Ei ole suosittua olla
hankala
kysellä

Kasvoton

Minä haluan olla tuntematon
Valkoiset kasvot pitkät sormet
vain

teille, jotka
haluatte minut

Siskoseni

Jätin sinut yöhön

silmäsi kuiskivat, kuinka
halusit hukuttautua hiuksiini
sitoa sormesi minun
omieni lomaan
olla osa kaikkea kanssani

tiesin tarvitsevani,
Sisko

mutta.

Likainen kukkapenkki

Mielen on vallannut
sekasorto

on ikävä niitä, jotka itse kielsin.
(olivat vaaraksi hetkittäin,
järkyttivät tasapainoa minussa,
liikaa tunteita)

Itken ikävää
se kuluttaa, kyyneleet
kaivertavat uoman sydämeen
suoraan sieluun

ja niihin aukkoihin
istutan kukkia peittämään häpeän

Hetkessä

Tässä minä:
vain vähän väriä, melkein läpi-
näkyvä
ainakin puolikas

Tyttö, jolla on oudot vaatteet
ainakin seitsemät villasukat

Sydän, joka hakkaa
melkein jatkuvasti
aina liian lujaa
ulos rinnasta

hauras sielu, sininen tai vihreä
runot vailla
mitään aitoa

ikuinen ikävä
halu olla tässä

tik

Aika valuu villinä
venyy, lojuu levällään

Kuuluu kopina: tik
tak, huudan

hullua
kello elää järjetönnä

    ja kopina riiputtaa minua

tik
tak
kip kop

Vääristynyt kasvo

Minä olen solmussa
     niin kuin näkyy

Sydän lukossa sen avain on
kadonnut lasten huuteluun
takkutukka ja kahvikuppi
piiloudun oikeiden kasvojen kanssa
miljoonien ja taas
miljoonien verhojen taakse

Kuuluu vain
epäonnistunut nauru

Pimeä polku

Vielä kaikkein synkimpinä öinä
odotan ohutta varjoa
helisevää naurua
niitä sormia, joilla
haaveet eivät hajoa

haluan silloin mahtua
saada palkinnon valheen jumalilta

Aamuisin tiedän
että vastaan ei tule hyviä
Sitä tietä kulkevat vangitut

Eläin

Tassun jälki painuu maahan
sinun varpaiden viereen
smaragdisilmistä heijastuu taivas
ja siitä surusi

Sanotaan
Kissat palvovat maailmaa

Kuinka ihmistä voisi rakastaa?

Mau

Kirje

Runotytöltä maailmalle

olisitko kiltti ja
pysyisit aloillasi tasaisena
hetken, jotta oppisin hengittämään

olisitko sama iankaikkisesti
(aamen), jotta
ehtisin mukaan
näkisin värit ja voimat

antaisitko minun olla
paikallaan oppimatta näkymättä
mielellään hiljaa ja huomaamaton

että ymmärtäisin
tuntisin runot ennen muuta

Huhtikuu

Huhtikuun nimetön alakulo
hämärä helmeilee huulilla

kuvittelin kevään koppavaksi
kärkkääksi ja samalla
kaikkivoivaksi melkein

Silti huomaan yhä huolehtivani säästä
niin kuin eilen
vaikka nyt on kasvun aika

Toim.huom.
kevät tuhoaa aivosoluja

Minä olen

Minulla on ollut vähän hankalaa
pidellä kiinni punatukkaisesta
villasukkarunotytöstä
tarttua sen katseeseen
ja ottaa kädet kiinni
ja jalat
sitoa ne minun kenkiini

Se tyttö ei halunnut selvitellä minua
kantaa sieluani maan ääriin
jossa se kerran
nauroi purkauksittain
riehui auringon kanssa hippaa

Ymmärrän, etten voi
lasipurkkiinkaan sitä laittaa
se nääntyy minun kanssani kuitenkin

Surullisen samanlainen

Sinulla on vihreissä silmissäsi
minun katseeni

kun me istumme asfaltilla ja
kurotamme kesään
autojen jaloissa
me

Olen vähän raollani
irrallaan ja totta

sanotaan, että
niin minäkin, mäkin

Leipää on mut ei se mulle riitä

Huudan kuinka
"maailman nälkään me
näännymme!"

Sillä tarkoitan hienoja
arvokkaiden hopeoitujen asioita
vaikka minun puolikas
aivoni kumisee tyhjyyttään

Sydän valuu alas

Itse minä nälkäni keksin,
myhäilen

Laiton luvaton vaarallinen (eli ei kannata kiintyä)

Minut yllätettiin korjailemasta
liimailemasta kappaleita
se oli kiellettyä

Kun tanssahtelin sydämellä,
joka oli vain lainassa
ja hengitin varastetusta sielusta,
jonka sain luvatta
ja pidin kiinni salaa

Lasin läpi kaikki näkyi
kaulallani luki WANTED
Ja huusin itsekin nimeäni

Äkkiä arvaamatta

Sinkoudun syvyyksiin
Kovat kaiut rikkovat korvat
puhjenneet silmät vuotavat

lopulta sielu särkyy
pirstaleiksi pohjalle
Vuosien epäonni
seuraus varomattomuudesta

Kai uskottelin palapelin valmistuvan
minun säilyvän suojassa

Vaikka silloin juuri
on altis kuolemaan

Ei ole enää mitään

Ei ole enää mitään

tyhjä väsymys
kosteat silmät, heikko runous
yrityksien aika on
lopullisesti ohi

Ei mitään onnellista loppua
esseen kiemuroita

Jäljellä on haaveiden
rumat ruumiit
hautaamattomat

Yllättäen

Rikkoisin repisin raastaisin
heittäisin hymyt menemään
hukuttaisin maailman kyyneliini

Maalaisin sen mustaksi
heittäisin pois
Kierolle radalle

Valtavan naurun kera, tietenkin

Minä
rikkoisin lasiset valheet
(jos olisin jotain)

Sitten kun sitten on

Sitten olen
Sitten kun

Olen kirjoittanut tarpeeksi esseitä
paperilla rivissä kirjaimia
Tai sitten myöhemmin
gradun jälkeen
Kun lapset on kasvaneet
aamuvuorojen sekamelskassa
ensimmäisenä eläkeaamuna

Sitten, kun se unohtuu

Pieni olento

Sumu on kasvanut
kiinni aivoihini
tukkinut silmät
peittänyt valon

Muutama säie pitää minut
kiinni itsessäni
liikkeessä

     en jää maailman pyörteistä

Sumun takana kasvaa aukko
mutten edes kaipaa

niin peitossa olen.

Suora ja ruma

Tässä minä istun
tyttöparka
silmät syvinä mustina
tuijotan kulmien alta
tummien

Minun suuri sieluni
ja ne harmaat kuvitelmat
mittailtuina liian suoriksi
epäkuviksi
haaveettomiksi

Ja se oli maailman vika
     (liian suorat jonot)

Siksi unohdin sen

On helppo luottaa liikaa

   niin päätin
   reflektio
   kriittisyys
   out-of-the-box
   valistunut mieli
      vähän alistunut
   olisi

Ja sillä tavalla elämä oli helppo
kaaressa suunnitelmallisesti juostu

(muttei vaan yhtään
tarpeeksi)

Piirteitä elämästä

Maaliskuun tummuudessa
joskus eksyy maailmaan

   ei tuntemaan sitä
   vaan paljastamaan sen

joskus huulille roiskuu
elämää
ja vain puolet nähneenä
on hankala kertoa totuuksia
minkäänmuotoisina

   välillä
   on välissä

mutta joskus löytäessä huomaa
että se riittää
aikaa pidemmäksi

Vain sinä

Joskus mä häpeän sua
   kun ei kukaan muu
   kun ei kenelläkään
   kun muutkin

   pärjäävät yksin maailmassa

Mutta sitten muistan,
ja vain silloin nousen kuitenkin
vain sinä
sä riität

Olisiko tavattavissa

Sattuneina hetkinä
kadonneen konkretian puute
liian korkeat ajatukset

Makaan pyörtyneenä niiden alla

On helppoa huoata
Hissutella huutamatta
vaikka ollakseen olisi pohdittava

Syytä määritellä "elämä"

Osia

En minä käsitä ruskeita silmiä
Sinun valkoinen kaulus kertoo vain
sen, että tulisi luottaa

Luottaa, vaikka
juoksen pakoon ja
pelottaa, kun
olet ihan liikaa minulle

minä liian pieni

Oikeasti halusin
tänään kiittää
sinun sanojasi ja muitakin

Ilman ruutuja

Viikot vailla
vajaana
ovat tehneet minusta lapsen

Saatan naurahtaa
olla ilman
valloillani

ihan milloin vain

(en ehkä ajallaan
osaa enää antautua)

Viikunapuu vaikka

Kevät kuulosti aina inholta
lupasin, että en puhuisi sille
kulkisin ohi
tarttumatta

Kuitenkin se
teki sinisen taivaan ja
vihreästä niin elävän
että halusin olla kasvi

En täysin pimeä

Ei tunnu

Luulen, että olen
vähän pölyinen
sydämen poimuista jäinen
silmät kuurassa

suu juuttunut puoliksi auki
sanomaan huomenta

Silti nimesi kutitti

Hö nö

Sieluni oli unohtunut
(niin kuin aina ennenkin)

-kissakuvioisen villapaidan lankoihin
-Muumi-kirjan kirjaimille
-teepussin tuoksuun
  keittiöön
-Naantalin rannalle hiekanmurun säröön
-kivikirkon harmaaseen tyyneyteen
  alttarin alle

Olen hupsu

Maailma on niin ihme

Maailma on niin täysi
Luulen välillä, että tärkeintä
on hengittää tahdissa
hetki kerrallaan
Että silloin säilyy elossa,
kun huomaa
lyhtypylväiden lämmön
pakkasen syömässä pimeydessä

Mutta joskus unohdan sen
ja satun ajattelemaan
liikaa kokonaisia
kaaria, linjoja ja
valon olemassaoloa sen
eri sävyjen sijaan

sekin saattaa olla
ihme, enkä osaa päättää

Teen tästä niin hankalaa

En erota enää runoa elämästäni
en kuvaa päiviäni niin kuin ennen
en osaa käyttää harmaita sanoja
suoria rivejä rumia kyniä

   mutta en tiedä
   miksi se on
   ongelma

050

Minulla on sinun numerosi
050 44 651 86
Ja sanoit, että
voit soittaa milloin vaan

Tuijotan sitä aika usein
puhun itsekseni sanon hei
näppäilen nolla viisi nolla
ja pyyhin pois

Yhtenä yönä olin jo painamassa
vihreää (elämän väriä)

Mutta muistin viimein,
että vihreä on valetta

Pakonumero

Haluaisin paeta itseään
jonnekin näppäillä
112
ja sanoa:

   tuo hullu seonnut
   ajaa takaa lyö lauseita
   naamalle
   väittää pyrkivänsä
   johonkin

Mutta olen jo juossut läpi maailman,
eikä kukaan huomannut

Karkkikarnevaali

Maailma oli valmistettu vaahtokarkista
Se oli karnevaali
karkinvärinen

Olin vain ääni ja vilkuttavat
kädet, jotka halusivat hyppiä
Oli ilo

Minä olin osa sitä
Ja sittenkin kun
sokeri sulanut hankeen
sormet huurassa riemusta
hiljainen jyrinä jäljessä
sen ajasta

Maailma jäi pyörimään
raidallisena

R u n o vain

Kirjaimet eivät enää tunnista toisiaan
ne valuvat paperilla väärässä
epätahtisessa rytmittömässä
jonossa, jossa en enää
erota sääntöjä

Minulla ei ole valtaa sanoihin
en halua kutsua niitä nimeltä
Silti suuni oksentaa
niitä kasoihin
mutten välitä

Ehkä pitäisi
Mutta poltin jo kuvan,
jonka takana luki

     ru
     on

Peitossa

Huuleni eivät punaltaan
pysty puhumaan
ripset haluavat valua
puuteriposkille
kulmat koholla

Siellä alla minä
yhä hengitän

Arvoisat

Minulla ei ole enää sanoja
liiskasin ne harmaiden ruutujen
alle hauraina ja rumina
Sinne ne hapen puutteessa
kuolivat

Harmaata parrat
knallit päässään
saavat huomata tapetut lapseni
haudata ne ja
minun maailmani

Sitä he saavat tehdä
Työkseen he sen tekivät

   oma
   vikansa

(minun)

onnea vaan

Suljettujen silmien suojassa
jossain valon takana
ja ulottumattomissa

onnesta on unohtunut kappale
viimeinen nuotti
kosminen voima, meteori

se, mikä ei kuulu joukkoon
on yhä tallella

Sattui varomattomuudesta

En osannut odottaa,

että vain kirjoittamalla metsistä
voisin eksyttää itseni niihin
vetää sieluni syvälle
valottomaan
vielä valloittavaan

uskoin varovani

En kuitenkaan osannut odottaa

Merellä

Mennyt hyökyy valtavana
vaarallisena aaltona jostain
se sumentaa minut
pelottava kaikki, jota olin
(ja ehkä yhä)

Luulin lukinneeni
paenneeni
maalanneeni jälkeni, jotta
pysyisin ilmassa

Yhtäkkiä hyvä tarkoitus repi verhot
rikkoi ikkunat tappoi turvan

Ja olen rantakalliolla
paljaat jalat liukuvat
taas merta kohti

Pisteytysohjeet elämään

Pisteytysohjeet:

1-2p. Inhimillinen. Vähän huono.

3-4p. Kokelas on
         jotain. Vaatii jo. Pyrkii.

5-6p. Kokelas on ymmärtänyt
         epäihminen
         onnistunut

Kiitos arvoisa lautakunta
että en kelpaa
Herrat harmaat hurmaavat

niin kuin siinä taulussa

Joskus päivät valuvat taivaalta
suhisten niin
kuin maito

Joskus jään alle ilman sateenvarjoa

hiukset sotkussa
makaan päivien alla
 huomaamatta

jonnekin

Olen kerännyt
ämpärillisen onnea
kukkia hameen helmoihin
syksyllä kätkin ne
varmuuden varalle
turvaan

Sitten katosin
kadotin

509

On mahdotonta rakastaa enempää
löytää armoa suurempaa
kun yksikin sävel virttynyttä
vanhaa virttä
vie kohti

En osaa ilman
olla ihminen

valoa

Valoa
tässä sinisyydessäni olen
välillä hukkunut
uponnut musteen tummiin
syntisiin syvyyksiin

Valoa
kuiskatut lauseet muistuttavat
että on vielä laulua
peuroja harmaassa kaupungissa
kitara ja poika

Syvyyksiin paistaa valoa

turha

Pää soittaa samaa kelaa

sama ääni tukahduttaa korvat

silmät suun

Tietoisuus kulunut puhtaaksi

mutta ei kuten lapsella

Olen harmaa

likaisen loskan kaltainen

   Taastänä hurmioituneena vuonna

   kunnes silmät sumenevat

Omakuva

Omakuva:

Liian
Pistävä ilme
Takkutukka

Kovia sanoja suussa
(myös itsestä)
silmissä helmiä, kun olen yksin

Villasukat pehmentävät vaikutelmaa
nuttura keikkuu
kevytmielisenä
   (kaikkea muuta)

Piilossa

Hetkinä

Joinain öinä unohdan
erinäisiä oleellisuuksia
olemattomuuksia
olentoja

Kun olen yksin

Yö puhuu omiaan
minä pelkään
Silloin unohdan ihmisyyden

Muutun pieneksi,
joka vapisee
kun on ilman
Yksin