Ilman ruutuja

Viikot vailla
vajaana
ovat tehneet minusta lapsen

Saatan naurahtaa
olla ilman
valloillani

ihan milloin vain

(en ehkä ajallaan
osaa enää antautua)

Viikunapuu vaikka

Kevät kuulosti aina inholta
lupasin, että en puhuisi sille
kulkisin ohi
tarttumatta

Kuitenkin se
teki sinisen taivaan ja
vihreästä niin elävän
että halusin olla kasvi

En täysin pimeä

Ei tunnu

Luulen, että olen
vähän pölyinen
sydämen poimuista jäinen
silmät kuurassa

suu juuttunut puoliksi auki
sanomaan huomenta

Silti nimesi kutitti

Hö nö

Sieluni oli unohtunut
(niin kuin aina ennenkin)

-kissakuvioisen villapaidan lankoihin
-Muumi-kirjan kirjaimille
-teepussin tuoksuun
  keittiöön
-Naantalin rannalle hiekanmurun säröön
-kivikirkon harmaaseen tyyneyteen
  alttarin alle

Olen hupsu

Maailma on niin ihme

Maailma on niin täysi
Luulen välillä, että tärkeintä
on hengittää tahdissa
hetki kerrallaan
Että silloin säilyy elossa,
kun huomaa
lyhtypylväiden lämmön
pakkasen syömässä pimeydessä

Mutta joskus unohdan sen
ja satun ajattelemaan
liikaa kokonaisia
kaaria, linjoja ja
valon olemassaoloa sen
eri sävyjen sijaan

sekin saattaa olla
ihme, enkä osaa päättää

Teen tästä niin hankalaa

En erota enää runoa elämästäni
en kuvaa päiviäni niin kuin ennen
en osaa käyttää harmaita sanoja
suoria rivejä rumia kyniä

   mutta en tiedä
   miksi se on
   ongelma

050

Minulla on sinun numerosi
050 44 651 86
Ja sanoit, että
voit soittaa milloin vaan

Tuijotan sitä aika usein
puhun itsekseni sanon hei
näppäilen nolla viisi nolla
ja pyyhin pois

Yhtenä yönä olin jo painamassa
vihreää (elämän väriä)

Mutta muistin viimein,
että vihreä on valetta

Pakonumero

Haluaisin paeta itseään
jonnekin näppäillä
112
ja sanoa:

   tuo hullu seonnut
   ajaa takaa lyö lauseita
   naamalle
   väittää pyrkivänsä
   johonkin

Mutta olen jo juossut läpi maailman,
eikä kukaan huomannut

Karkkikarnevaali

Maailma oli valmistettu vaahtokarkista
Se oli karnevaali
karkinvärinen

Olin vain ääni ja vilkuttavat
kädet, jotka halusivat hyppiä
Oli ilo

Minä olin osa sitä
Ja sittenkin kun
sokeri sulanut hankeen
sormet huurassa riemusta
hiljainen jyrinä jäljessä
sen ajasta

Maailma jäi pyörimään
raidallisena

R u n o vain

Kirjaimet eivät enää tunnista toisiaan
ne valuvat paperilla väärässä
epätahtisessa rytmittömässä
jonossa, jossa en enää
erota sääntöjä

Minulla ei ole valtaa sanoihin
en halua kutsua niitä nimeltä
Silti suuni oksentaa
niitä kasoihin
mutten välitä

Ehkä pitäisi
Mutta poltin jo kuvan,
jonka takana luki

     ru
     on

Peitossa

Huuleni eivät punaltaan
pysty puhumaan
ripset haluavat valua
puuteriposkille
kulmat koholla

Siellä alla minä
yhä hengitän

Arvoisat

Minulla ei ole enää sanoja
liiskasin ne harmaiden ruutujen
alle hauraina ja rumina
Sinne ne hapen puutteessa
kuolivat

Harmaata parrat
knallit päässään
saavat huomata tapetut lapseni
haudata ne ja
minun maailmani

Sitä he saavat tehdä
Työkseen he sen tekivät

   oma
   vikansa

(minun)

onnea vaan

Suljettujen silmien suojassa
jossain valon takana
ja ulottumattomissa

onnesta on unohtunut kappale
viimeinen nuotti
kosminen voima, meteori

se, mikä ei kuulu joukkoon
on yhä tallella