Jos näkisit mun sydämeen
ja kuulisit, sanon

kuinka olen rakentanut sinut ja kuinka
pidän sinusta kiinni kuinka
hetkeksikään en päästä

kuinka olen asettanut sinuun voiman ja
luonut hapen sun keuhkoihin, pienet luut sun ranteisiin
kuinka olen valinnut
sun silmien haalean värin

kuinka olen varmistanut sun kauneuden
jokaisen piirron kohdalla suudellut sormiani

jos näkisit tämä on totta

jos vain hetkeksi
lopettaisit

kasvot mun unessa

Mun unessa sä naurat
sun silmien ympärille syntyy ryppyjä, kun sä naurat
sun suu on kaunis ja
mä hymyilen

Mun unessa sulla on nimi ja mulla
sun numero
mun sanat ei mene takkuun eikä
sun katse käänny pois

Huomenna mä en valehtele sulle
mä lupaan,
sä naurat ja sun silmien ympärillä
sun suu on kaunis ja
mä käännyn ja pakenen.

Missä kirjassa, minä kysyn, sinä elät?

Millaisessa Narniassa voi
vilkuttaa kadun toiselta puolelta
heiluttaa kättä tuntemattomalle
keskiyöllä seikkailla junaradan raidoilla?

Millaisessa maassa voi ihastua joka aamu uudelleen
uida meren poikki saareen jos tahtoo
tervehtiä silmäniskulla
ja syödä täytekakkua aamupalaksi?

Missä sinä olet normi?

Miksi minulle ei tarjottu,
sun maailman kansalaisuutta?

Et jättänyt vaatekaapin ovea edes raolleen.

Tyhmä faunihaltija,
olen rakastunut sinuun, en maailmaasi.

minun nimeni on substantiivi

minun nimeni on merituuli ja
minun kasvoillani sataa usein
minun nimeni taipuu monikossa ja
minun katseeni kasvattaa jäkälää
sinun silmiisi

minun nimeni on merituuli minä
olen aivan yksin
kylmä ja kova
tartun sun unelmiin tiukemmin kuin
maanpäälliseen elämään ja minä
olen kovempi kuin sinä

minun nimeni lausutaan ja minä viittaan ja
minut merkitään hetkeksi
minun maailmani jäätyy ja sinä
jäät mantereelle
olet aivan yksin
olen kylmä ja kova

Tässä maassa me kuljemme vierekkäin
tuntematta toistemme nimeä
kysymme numeroa, mutta
unohdamme paperin baaritiskille
emmekä uskalla
koskettaa emme puhua ennen kuin on pimeä

emme uskalla

tässä maassa me vihellämme vain yksin me
laulamme vailla ääntä ja
pujottelemme ohi niin nopeasti

emme uskalla hengästyä emmekä
törmätä vahingossa

tässä maassa tiukasti
tämän maan säännöillä

sata askelta nopeammin

mä tuijotan kiivaana kalenteria
johon mun päivät on laskettu
ja se sanelee mulle mun jalkojen rytmin
joka on sata askelta nopeammin koko ajan
ennen kuin myöhästyt

ruutuvihkoelämässä
ei ole tilaa pyyhkiä yli yhtään cv-kelpoista sanaa
ei ole tilaa sulle mä sanon
aika on mun jumala ja mä palvon sua
kuinka voin jos en korota tahtia vielä
myöhästyt

sä myöhästyt
sun ja elämän
ensitreffeiltä tyttöhyvä

sun nimi

Tuijotan hetken sun tuntemattomia silmiä
niissä näkyvää ihmistä

ihanko oikeasti sanot noin minulle

ettet kävele päin mun reviirin rajoja
riko niitä vain koska et muista
mun nimeä

että sulla on sun suussa
ne sanat, määritelmät mulle

mä tuijotan sun
paidassa lukee joukkueen nimi
en pääse eteenpäin ja
mä seison sun tiellä

oon lukittuna sun silmiin, vaikka
tuijotan maata.

merellä

Mä kuulen kun sä huudat
ulkona pauhaa
maa ja meri ne sanoo
sä selviit

Mä epäilen, kun mä kuulen
kuinka siellä tuulee

mä epäilen, ettei mun jalat
lakkaa ikinä kaatumasta

Tervetuloa tänne kuurasormi.

Mä odotin sua, varpaillani
kesämökin rappusilla. Ohuet
jalat villaan kudottuina.

Mä odotin huulet sinisinä ja luulin
sä ne värjäsit.
Mä odotin, että kantaisit
sun tuulilaulun mukana
mulle oranssit tunteet.

Että pakastettu nauru kolisisi huulilta helpommin.
Sinisten hampaiden harmaasta hämärästä.

Mä odotin sua kuura kulmille,
jotta mun sinisiin huuliin
purisi verta ja
mulla olisi suussa harmaita
hampaita ja
oranssi onni.

Tervetuloa tänne kuura,
ota oranssi ja pakota se
mun muotoon.

vr

lasi erottaa mut ilmasta,

se on paikoillaan mä kiidän

lujaa halki tämän maan

lasi meidän välillä pitää äänet

loitolla ja mun hengityksen lämmön 

täällä se ei pakastu

sen takana aurinko nousee tän kaupungin ylle

mutta mä oon paikallani ja kiidän

ja mun henki on lämmin, kun lasin takana pakastaa

tää ei enää keinu

Mun aivoihin sataa
sataa
vettä ja mä itken sen ulos
ulos

Mun ajatukset kelluu
keinuu hajallaan
(vajaana)

Mä itken ne ulos

Mun hengitys ei pysy enää tahdissa
sydän puolillaan vettä
pumppaan mun pään täyteen
sataa sataa sataa

äyskäröin mutta tää ei enää keinu
mä itken sen ulos
itken

ja musta tuntuu, että mä jään
veden varaan
mä en pääse enää
ulos

Mä ripustan itseni naulaan, ihan hetkeksi
mä laitan silmät
maan peitoksi ja horjahdan
todellisuudesta

vain hetken mä lepään

ripustan itseni naulaan ja
odotan, että on aamu odotan
että jaksan taas elää

herään huomenna tästä
ripsarit mustina myrkkyinä

en välitä mistään

XXX

lapsuudentahmeat mansikkasormet
kiss-kiss karkin hento puna huulilla
kukkakruunu ja kesänauru

oikeastaan
viisivuotiaana räkätysnauru
katkeileva happi
totinen riemu

korviin kuuluu
laulu valoisista ajoista

Tämän paikan nimi on kaunis
helppo ja huoleton, piilossa
nöyrä vaatimaton ja totteleva
merkillinen
kelpoinen

ketä varten nämä paikat
ovat puhtaat ja mitoitetut
kenen mittoihin
verhot on vaihdettu
pölyt vedetty sormen päihin

kenen vuoksi on siivottu pimeys
sanoitettu vieraat kielet ovenpieliin
istutettu tarpeeksi happea
puita sydämen kohdalle

Kenelle rakensin tämän kaupungin?

sinä päivänä, kun
täytettiin viimein vaatimukset
me heitettiin hymyt ja katsottiin suoraan

opittiin nauramaan maailmalle
sanomaan ei ja huutamaan kyllä

mun silmissä sinä
päivänä, jona sait viimein
nauraa ja nyökätä kevyesti

hyvää, olla vapaa

Villi ja kaunis

liehuttaa liehuu
kohottaa kulmia

maalattu suu nauraa
hampaat valkoisessa järjestyksessä

poks sanoo lasissa
kuplakulta
naurattaa

hyppää, huutaa hän
ja lätäkkövesi nauraa säärillä

kukkamekkohippi
naurava ja villin kaunis
maailmannainen

Turkkilaisia ääniä ikkunan takana

auton torvia

kutsuja taivaallisuuteen

sinikaakelitornissa

en puhu niiden kieltä

maailman maku suussa

vähän haalea tomaatti ja 

avomaan kurkun väriset silmät

auki mä katson avatusta lasista

hailakkaan vihreyteen keltaiseen ilmaan

tää on hirveen erilainen

ja pelottavan kaunis kurdimaa

Mä olen ja maailma on valmis ja
jo vähän kulunut
mietin alkutilaa, näen mustaa

ja greenpeace-poika myy minulle
rastojensa alta sinisellä katseella
omat huolensa arktisen maan puolesta

ettei öljyä eikä autoja
mielellään

ostan sen kyyneleet ja
laitan lasikaappiin olkkarin nurkkaan

sellainen sertifikaatti
hyvä ihminen

mietin loppusijoitusta ja näen vaan sen todisteen

piirretty

kiharran ja lakkaan itseni

säröttömäksi

iloja ja sateenkaaria

harmaaseen ihmisen kappaleeseen

iloja ja valoja nurkkiin

peitän ja vahvistan

punaiset posket eivät punastu

punaiset huulet sanovat:

että ehjä ja kaunis

elokuu tarkoittaa sitä,
että maailma alkaa kuolla
luonto aikoo tehdä itsemurhan
eikä kukaan estä

kiljun keskellä kukkameren:
pelastakaa tämä maa

kesä on kuolemaantuomittu
minä kirjoitan kalenteriini hautajaiset
menen sinne kera seppeleen ja juhlin

enkä oikeastaan halua enää pelastaa ketään
sillä kesä oli jo vanha ja sen oli aika

on jo uusi rakas

älä viitsi, mitä väärää tässä olisi

kokeilla, jos lapaluista kasvaisi siivet
tarkistaa, jos mun ihon alla
olisi sinistä
keijuverta

kyllä mä palaan, mun siivet ei oo ikuiset
en aio joutua helvettiin

hei älä nyt, mitä väärää olis olla hetken enkeli

maailman särmät painuvat minun ihooni
tuuli jättää tukan pehkoksi
minuun jää koloja siihen mistä sut on otettu pois

aivot lyö väliin
viisi riviä tyhjää

en enää muista osoitetta
tule hakemaan mut pois

olen kolhiintunut sieltä
mistä sä hipaisit
viimeisillä sanoillas

kampaa mun tuulitukka, ota mut kyytiin

kesäaamuja

Paistat minulle munia ja paahtoleipää.

Kaadan kahviin maitoa, kaadan minuun päivän.

Lasissa heijastuu Suomi: vihreä aamu, aamuvalo, aurinko satuttaa silmiä.
Verkkokalvoja kiristää liika kirkkaus, kun
peikko on mönkinyt peittokolostaan liian vähän sitten.

Minä lasken painavat jalkani, kehitän suussani huomensanoja.
Nökötän keskellä tyhjää tilaa, keittiön valkoinen katto.
Olen unesta herännyt.

Minun ulkopuolella on elävä kesä.
Sinä sanot: huomenta.

lujaa

Puske minuun elämää
työnnä käyntiin

sitä mä kaipaan
ei minuun satu

niin kuin kone

esirukouslappu

Sun kuvitelmissas
valoa valosta valoon

laulan iltalaulua taivaan tähdille

valoisa katse eloisa sielu
puhdas mieli
armollinen mieli

sun sylissäs saisitpa
raahata mut mukaasi

olla auringon puolella
auringon joukoissa

me oltiin enkelin lapsia

Me letitettiin toistemme tukkaa. Me sanottiin hyvää yötä ja tarkoitettiin, kun pyydettiin anteeksi. Me kuunneltiin satuja kasvot käännettyinä vakaviin asteisiin. Kuunneltiin, ettei lentokone pudottanut pommia ja katsottiin aina

vasen oikea vasen

Me istuttiin jalat paketoituna käsien halaukseen. Halattiin läpi kissat ja juostiin portaat hammaspesulle. Me roikuttiin oksilla ja kiljuttiin niin kun Afrikan pienet apinat. Me luultiin, että pohjoisessa asuu pingviiniperhe ja että jokaisella on äiti ja isä. 

Me oltiin vakavia, eikä yksikään pinkki paita estänyt ketään katsomasta meitä silmiin, Me tiedettiin, että aina on onnellinen loppu vaikka sitä ei kerrottu. Ja me katsottiin itseämme silmiin eikä pelätty yhtään peiliä.

Kuka ne silmät sulki?

siellä ilma on oranssia
siellä maa on pölyä ja
lasten silmät ovat maan väriset

siellä ilma täyttyy metelistä
soi auton torvi, nimetön soitin
he huutavat toistensa nimeä
he huutavat jumalansa nimeä

siellä minä yritän auttaa
pohjoismaisin silmin katson heitä
puhun malariasta niin kuin se olisi vihainen naapuri
en ymmärrä heidän metodiaan elää

minä valehtelen heille,
että me osaamme ratkaista maailman kaikki ongelmat

siellä ilma on oranssi ja
valo paljastava

he eivät tarvitse vieraita vaan
jonkun joka ei varasta heiltä maailmaa

Maalaislapsen varpaissa rahisee
kastemadon kotimaa,
koti Maa.

(likainen multa kimurtaa valkoisten
maalaisvarpaiden raoissa)

Maalaislapsen silmissä paistaa
keskikesän valo.

Maalaislapsi ei osaa arvata kilomääriä kuin onnelle.
Sen alla rahisee pari litraa maailmaa,
sen sisällä kiehuu pari pyrskähdystä aina iltaisin.

Ja se asuu täällä, meidän keskellämme.

Maalaislapsia tavataan erityisesti
hymyilemässä koiran nenille,
nauramassa likaisille varpaille.

Älä ota sitä kiinni, mutta voit katsella
ja ottaa siltä neuvosta (yhden) vaarin.

3kk

Pidellä iloa sylissä

vauvan äärimmäiset eleet
sanaton ilosururaivo
sekainen pantomiimi

kippuravarpaat hattaratukka
vadelmasuu mustikkasilmät

kokonainen
vaikket ymmärrä tavuakaan mistään

etäisyys

ylistysvirsiä koiran korville
sinä lirkutat

äänettömästi irvistän

katson ruskettuneita sormiasi
koiran turkin peitossa

katson huuliasi ne liikkuvat pehmeänä
sinun kätesi rahisee

minun päässäni soi
en sano sanaakaan

Tummat kuut kasvoilla
juon kahvia ruskeana, ilman sokeria

jotakin alkua tässä on

rauhaa kun
haalea valo availee silmiään
pilvienkelit kokoavat joukkojaan

viisi tuntia unta ja väsymystä
ilmassa alkua
peitän kuut ja avaan auringon

tutussa

pimeän huoneen peili-ikkunoissa

elämästä näkyy vain sisäpuoli

peilaan käsien asentoja

kerään elinvoimaisia hetkentiloja:

parin jeten mittaiset tyhjät käytävät

liikennevalotendut

pimeän huoneen piruetit, katse kaukana

niissä minä elän ja ojentelen nilkkoja

minä olen yhä se tyttö, se

joka totisena lopetti, kun ei osannut haluta

enempää

sormet kurkussa kohmeisena aamuna
saksilla mä teen tilaa muulle
mussa kasvaa tarve leijua

koko ihaminen horteessa
saarnaan muille parannusta

mummot nyökyttelee,
mulla on pitkät hihat ja pulla lautasella

kylmällä kivellä
koira syöksähtää pusikosta
isäntä repii housunsa oksiin, tuijottaa
enkö saa olla missään rauhassa
me kysymme molemmat toisiltamme

auringon siivilöimänä
valo läikyttää kasvojani
auton ääni ärsyttää

urheilukentällä
sinitakkinen poika juoksee yhä uudelleen
pyörryttävää soikiota
viininpunainen maa pampahtelee kevyesti

sinitakkisen pojan siniset silmät
mäkin tuijotan
jäätyvät ilmeeseen
etkä saa olla

ilmiö

Kävelen harmaalla alueella
siinä missä taajama ja
kaupunki kättelevät, missä
metsäpolku poikkeaa pellolle

jossain rajamailla
ei-kenenkään-halmeilla

Ja irvistän tälle katalalle
keholle, ilmiölle
nimeltä elämä
irvistän niille selviytyjäsoluille, joiden
sisimmässä tärkeintä on minun olemukseni

jos vain upotan kasvoni koiranputkikimppuun
tungen ilmeeni vivahteet kevätpitsiin
käärin selkeyden valkoisiin kukkiin

eikö silloin saa aivastaa
siitepölyn mukana ulos
tämän ilmiön

niin

Minulla on salaisuus.
Minulla, joka kampaan hiukseni jakaukselle
enkä polta keuhkojani kovin mustiksi.

Että minun rajoillani,
asuu viilettävä pimeys,
viiltävä ääni ja
pelonsekainen, uinuva tunne.

Että sillä kaikella on avoin pääsy kotiimme.

Sanon hyvät yöt ja pukeudun aina
päivävaatteisiin,
syön tarjotun lounaan
enkä rukoile ääneen.
enkä koskaan päästä sinua liian lähelle.

kuule ystäväni

Minä kävelen kevätsäässä.
Tervehdin itseäni auton ikkunassa,
punaisessa autossa
mies kohottaa katseensa
heilauttaa kättään, nyökkään.

Vetelehdin päivien halki,
Nukun yöni rauhassa valkoisen
sisäkaton alla. Sinne ei sada
vettä eikä omenankukkia.

Minä olen odottanut kauan.
Olen kirjoittanut oodeja, sonaatinsekaisia
virsilauluja. Vanhahtavia sanoja
vähän haisevia mutta kauniita
sinulle. Ja nyt

Sinä istut siinä kulahtaneessa puistossa
päälläsi kevät, rakas ystäväni
olen odottanut sinua mukanasi onni, mutta unohdit vaimosi
ystäväni kevät.

hulluhulluhullu

Hän huutaa Jumalaa, hullu
 
     kaiva kylkiluuni esiin
     vedä puolestani verhot

Isä kaikkein armollisin
sinun käsiisi me laskemme
     1, 2, 3, 4,
     päivää ennen suurta
     Suunnitelmaa

Tulkaa, kaikki on valmista
     kirje ja --

katkeillein sanoin
käheällä äänellä, eilisen nuotilla
hän huutaa Jumalaa avuksi
hädän päivänä

tuomiokukkia

Taivas vuotaa päälleni, kaartuva kansi
valuu vettä

maa puskee virtaavaa
tuoksuvaa elämää

minä olen tyhjä, tyhjin
teen kuolemaani

kaikessa hiljaisuudessa
kun koko keinuva luomakunta

kohottaa kasvonsa kasvavaa kevättä
kohti kevättä

maljani ovat täynnä
pintaan saakka
ylitsevuotavia minä hetkenä
tahansa

yksikin pisara viiniä
verta vettä kyynelkaasua
saa minut huutamaan
raivostuttaa aivot

tahdon aivastaa ne menemään (aivot, hei hei)

      Ja niin siinä sitten, lopulta kävi
      lakkasin elämästä

      Sinä yönä satoi kaatamalla vettä,
      minä murruin myrskyssä, minä ja maljani
      ja lakkasin leikkimästä.

kahden tunnin kahvihetki
venytän hesaria kuusisataasivuiseksi
kotimaata kaksikymmentä minuuttia

jätän hampaat harjaamatta
pääni ja ajatukset kampaamatta

vain aikaisin on lupa
olla tietämättä

kylmä kahvi kesken
en halua päästää tätä aamua

6.30

aurinko repii arkeen
se veistää valon
kaihdinraidoiksi peitolle

haaleilla kasvoillani väikähtää univaje
pettymyksen värittämä väsymys

kukapa minulle olisi kahvit keittänyt?
(helluntaihin on enää vajaa viikko)

on toukokuu,
aamu ja
verhojen takana odottaa kesä.

vapaa ehtoinen

kröhöm nepalin puolesta
harmaajalkaisten lasten, ruuan
puhtaan veden
lukemattomien tyttöjen
puolesta

asettelen sormeni nätisti
tunnustaen
kaivelen taskun pohjalta
vaihtorahakolikot
elämäni jämät, joita en kaipaa

ja sanon kröhöm kun en
muuhunkaan pysty

niin ostan itselleni unohduksen
käännän sivua ja
pölysilmät kääntyvät menemään

Vasta sormet mullassa tai
taikinassa,
käytetyt kädet lasten olalla
tarvittuna.

Kun ruumiilleni on löytynyt käyttöä.

Vasta silloin
uskallan olla koko nainen
kokonainen.

Sulla on kaksi vaihtoehtoa, ne sanoo.

sun edessä haarautuu tie, nyt et voi ottaa yhtään 

askelta tai pitää valita jo

Etkä voi ikuisesti olla siinä, hiljaa ja mytyssä.

Nyt pitää päättää.

(ja oikeastaan, se on ihan helppoa muille

päättää, hävitäkö kaikki vai ei

vain sun kohdalta tää on arpapeliä

vain sun luntti katosi ja aika käy vähiin.)

mutta sä päätät, haluatko voittaa.

heiluri

Viimeistään huomenna
olen onnellinen

sitten kun,
juna vie kaupunkiin
juna vie minut
kaupunki varastaa
lahjoitan sinne sylini täydeltä
harmaata, jota en osaa muuten kannatella

ostan tilalle lohdun,
vaikka kurtistaisit kulmiasi

en osaa enää
sekuntiakaan olla aloillani

sellainen

Hän kantoi aina harteillaan
minunkin murretun maailmani

Hän kantoi aina mukanaan
muutamaa suklaapalaa
lohtusuukkoa saranoiden väliin jääneille sormille
puhallusta haavoihin

Hän nosti aina esiin
yhden hymyn
yhteisen naurun

Hän sanoi vielä, että
hyviä jatkoja,
kun minä jäin hölmönä
tuijottamaan

fiilis

säväyttävä kevät

vihreyden vallankumous
kantapäilläni,
varjona minun laidoillani

minun keuhkoni kukittuneet
lokkien kirkuvista
kevättunnelmista

manifestina maatuneelle loska-ajalle
minä puen reikäiset kengät
avaan takin ja silmät

Tänään olen pukeutunut mustiin
ja minun täytyy puhua
maani rajat selviksi

vetää marginaalit tasan
kolmen henkäyksen päähän

vetää henkeä aina välillä
jokaisen pelottavan lauseen jäljiltä

vetää latuja
vetää kerhoa kahlituille ajatuksille

vetää yhtä köyttä
samaan suuntaan

vetää rajoja, joiden sisään
minun varpaani mahtuvat

lapsi

sinä olet minun peilini
tunnen sinun silmäsi, varjosi
poskipäiden liikkeet, kun naurat

äänen, jolla vastaat puhelimeen
äänen, joka hymyilee

sinä olit ensin ja sitten minä
piirryin esiin sinun kehostasi
muutaman kuukauden aikana
kasvoimme yhtä
sinä teit itsestäsi kuvan

minulla on sinun nenäsi
minä olen sinun

pampam sanoo rinnassani

onneton keho ei peilaisi

hymyään lätäkön pinnasta

ei muista aamulla katsottuja lintuja

ikkunan takana

autoaan työntäneitä romaneja

ei muista nimensä merkitystä

jos kuoppa keuhkojen välissä

kasvaa liian suureksi

sanoinkuvaamaton

kaivanto 

minä täytin sen tällä keväällä ja 

minulla on nyt sydän

nähtyjä keväitä

riuhtoudun irti
kiskon itseäni irti näistä siimoista
mahdollisimman kauas
parin vuoden takaisesta maasta
pieneksi jääneistä aatteista

aivoissa pilkotuista s-kirjaimista
v-alkuisista sanoista
kielletyistä ismeistä

lennähdän hetken
leijailen haaveena, kunnes
paiskaudun seuraavaan verkkoon

moi

sä sanot moi ja mä
tuijotan sun suuta
mä jähmetyn ja tuijotan
sun hiuksien rajoja
raitoja varjoja kasvoilla

naurun levittämää venytystä poskilla
nauru kiristää kasvoja

sanon moi, kuuluvasti
harjoitellusti tässä todellisuudessa

ja mun taakse jää se
minä, jonka sydän
lyö  lyö  lyö

pumpum pumpum
salatulla vauhdilla
salassa sun kasvoilta

sanon vaan moi

tetris

merkityksiä, merkkijonoja
niitä tämä on täynnä
maailma

tämä on iso tetris
eikä kukaan voita koskaan

tyhjiä värikuplia
poskipunaympyröitä kasvoilla
piirrettyjä ilmeitä, naulattuja asentoja

niitä me olemme, mallinukkeja
sattuvia sattumia
satunnaisia x:n arvoja
viivästyksiä lasketuissa ajoissa

eikä ajoissa voi tietää,
minkä väriset silmät
sinulla on

mihin sinut laittaisin

suurmaailma

Marssin pitkin 

poikin, korkeiden talojen

harmaiden savujen 

keskellä kaiken oleellisen

ihmisrievut raahatutuvat ohitseni

laahaudun mukana

ja sanon: täällä on hyvä, olen kotiutunut

oikeastaan olenkin

aina ollut 

kaupunkityttö

kotonani jonkin suuren ytimessä.

Ja silti petyn, kun

mun on palattava kotiin kuitenkin.

blick

Minä tuijotan sinua pysähtyneen hetken.

Piirrän katseellani tummat kulmat,
epämääräisen sallittu katse, laittoman pitkä arjessa
sinulla on suu ja korvat, nenä
hämmästyn tavallisuudestasi
painan mieleeni leukasi muodot.

kaksi lasia rakkaudesta

Ja juna nytkähtää raiteilla, sinä katoat Oulun suuntaan.

Oletko sinä

Onko sinun nimesi Pekka?

Oletko tavallinen mies?

Onko sinulla viisauden hampaat, ovatko hiukset suorat?

Onko sinulla todistusta tästä?

Osaatko leipoa? Oletko perus suomalainen? 

Oletko kirkon jäsen? 

Oletko onnellinen, tunteeton, ethän itke julkisesti?

Oletko sairastanut viimeisen elämäsi aikana?

Oletko jo äänestänyt?

Oletko musikaalinen? Atleettinen? Osaatko säestää?

Onko sinulla alibi?

Oletko pätevä, oletko varattu, oletko valittu?

Oletko ihan normaali, oletko sallittu?

Koira

Valtava varjo heittäytyy sen viereen.
Pullea kasa villaa, hento luuranko
ylväs olento.

Kirkkaat mustat, avara katse
(osaako koira kohottaa kulmiaan?)

tuhinaa
raps raps
pitkä nuusk

Minun rakkaani.

(Ei)

Tuulen tuivertama, vähän romahtanut, kulahtanut.
Arkivauva, pukeutunut mustaan paitaan mustiin trikoisiin
hädin tuskin pukeutunut.

Kantaa kauppakassissa tölkin maitoa, mahdollisimman pitkällä
päivämäärällä, ettei tarvitse juoda yli kolmea mukia kahvia
päivässä.

Istuu lattialla, arkivauva. Jonkinlaisen paruusian toivossa,
jospa tulisi helppo päivä. Istuu ja ojentaa nilkat, istuu ja ojentaa käden
kurottaa kiinni villapaitaan.

Kylmissään, arkivauva. Itkee helppojen päivien perään.
Pihisee lattialla kaamoksessa, ei enää.

indeksi

annetut merkkimäärät ylittyneet
aikoja sitten

rajapyykki, rippihameen ratkenneet saumat
ratkenneet ongelmat, teini-iän
venyvät kriisit

enkä enää välitä,
vaikken saa kiinni
oikein mistään terävästä

ken on maassa ikuinen?

vilkaisen,
uudelleen
peittäen puolet katseesta

vanhentunut. kymmenen ryppyä
jos ei enemmän
kummankin silmän alla.

eilisen maalit huulilla,
puolikuluneet suudelmat,
puoliöiset tanssit

Elämän merkitykset,
laskettavissa koodi kiertokulusta.

Haettavissa odote,
ken on kulutettu, ken
ikuinen?

hei

hei sitten,

lähden tästä ja
  laukussa pala sinua
  yhden pojan kiharat ja
  kuva siitä maanantaista viime kesänä

minä jätän teidät:
 
tapaan taas ihmisiä, joita
kättelen ensi kertaa.
Katson silmiin vain kerran,
mutta kaksi tarkkan harkittua sekuntia liian pitkään

kriittiset kaksi
maailmaa törmäyskurssilla
tämän pelin nimi on
  me

1999-2006

Hänen nimensä oli Maija.
Ja Maijalla oli mielikuvituskaritsa, ja surulliset siivet.

Hän värjäsi hiukset vihreäksi ja sanoi
sulautuvansa metsään
menevänsä peittoon
joutuvansa katoon vain, jos

joku olisi tarpeeksi huolissaan.

Hän maalasi taivaan punaiseksi ja
sanoi, että tunsi paholaisen, oli sen serkku
serkkutyttöjä sellaiselle,
Ui taivaan halki.
Tyttöparka, pyöriteltiin päitämme.

Eräänä iltana surullisten siipien kahina
ja valuvat valkoiset höyhenet
peittivät Maijan maailman

hänen lentäessään karkuun täältä.

Hänen nimensä oli Maija
ja kiveen kirjoitettiin:
aamen ja risti.

kiitokset

joutsen,
kädet korkeina, sormien luut
mustat varjot poskilla
katseen alla

klop
klop klop, sanoo jalka

kupera, kovera
puolityhjä, punainen suu
hengästyneenä huohottaa

bravo
verho on kiinni jo

täs mä

nuhjuinen, kurainen
vähän valuva ja
jotenkin poikkinainen
vaillinainen

nainen vailla rajoja
(tai oikeastaan täytettä)

revenneen raitapaidan
ja liian löysien farkkujen alla

piilokas
täsmäosuma, täs mä oon,
maitotahrainen pesemätön
ihmiskasa ja ihan kelvollinen
tänne

to do

yliviivattu
tämä maa ja ilmanpaineet
sen yllä

olo-
tila
ilo
miinus
kilo

pudotetut painot
taakat varpailta,

jotta saatan lentää

viisi yli

naputtaa kiihkeästi kengän kärkiä
nap nap
kip kop

kuuluu kuin kellon kolina
tarkka, suora otsa
viivaksi vedetty suu
huulilla ontto huomen

nap nap
kip kop
puristelee käsiään
huoliteltuja kynsinauhoja
kiivaasti, hengitellen samaan
naputtavaan tahtiin

nap nap
kip kop

kuinkahan monta kilometriä
hermoja voi vetää perässään?

nap
kip

oohlalaa

räpyttelen kiivaasti

henkäilen, laulan hiljaa halleluuja

oohlalaa

keho läpättää omaa 

hätäsignaalia, vaarallisen lähellä

tuomittua varoitettua

antaumusta

soikoon maailmaan

mä tässä oon

pieni hymy

sä tässä oot

F00.0

häiriölapsi, häiriömieli

puhdas tarve, peitetty

ei oireita, oikeastaan, oikeita

vaan liian olematon, ollakseen

täällä on tyhjää,

[osoittaa sielua]

ihminen sulkeissa
keskeneräinen lyijykynävedos

ikonin kohdalla teen itseni kirkoksi
täytän itseni lehtikultaleivoksilla
makealla suitsukkeella
pyhällä hattaralla

laajenen toiseen ulottuvuuteen

talvi takanasi

päivisin sataa jääpalloja, vihmoo
hyytää halki kehon
pohjaan asti terävästi
mukakevät
varastettu valo,
lämpöjen lämpö, valehdeltu viherrys

herätä voi joko sieluttomaan pirinään
tai kirkkauden kevään tilkkuihin peitolla
tulevat valoverhojen halki
utuisesta todesta, en ota niitä ihan heti
silmiini

ja joka aamu on ilmeisesti
uusi talvi vielä maaliskuussa

raidallinen sydän

Kaipaan jonnekin
itseni äärelle
maalata rajat, tussata vahvat
reunat, joista ei pursuta

juottaa mieleni täyteen vesivärivettä
sinistä ja punaista
lopulta vain
           mustaa
           mustaa
           mustaa

täyttää maailmani pienillä ihmisillä,
jotka hymyilevät minun kasvoillani
kansoittaa arkiruumis iloisella sielulla

huomenna, lupaan,
minä täytän tämän elämän

enkelin kuvia

"sinä huudat öisin niin lujaa
hallusinaatioitkua
kuinka musta mies tulee ja
ikkunasta

ikkunan takana joku koputtaa lasiin
ja jonain yönä sinut varastetaan

sinä huudat öisin
ja potkit pienillä jaloillasi

kaipaat hyssyteltäväksi,
että taivas laulaisi tuutulaulun"

ja aamulla minä kiellän kaiken

Jos vahingossa rikon lasin

unohdanko kasvosi, jos suljen silmät
illalla
jos nukahdan tästä päivästä
olemme eilen
            tässä

jospa olisikin hyvä
pysähtyä

puhkoa silmät kellolta
rikkoa sen laki
katkoa sen syyttävät sormet

kaatamalla odotan
valutan sieluni sumua
suolavirtoja sisältäni

toisinaan pyyhin kasvoni pois
lakaisen tunteet

niin on vain helpompi
maata mytyssä
ja vain häilyvä huokaus
hengästyttää niin
vaan

Minä olen sinuun mieltynyt kevät

tunnen sateen keuhkoissani
tunnen tunnen raskaana vuoden askeleet
ja siitä huolimatta suorastaan lennän

tässä hybridispeedissäni
hurjana hurjana

sulatan huurakuurat poskilta
levitän suuni, punaisen
niin että, oi että
virnistän

ja lennättää

päiväkoti

älä mene..!

ojentaa hiljaisuuteen
kurottaa pulleita käsiään

räkä valuu kaulurin reunalle
seisoo sukkahousuissaan
vaippa ja paksut jalat
täynnä surua, täynnä tunnetta
    lapsi

joinain päivinä palosireeni soi
joinain päivinä seireeni
laulaa joinain päivinä

täytyy paeta
joinain päivinä ei ole hyvä olla kovin
suoraviivainen

edes itsensä kanssa
kannattaa
terottaa muutama kynä
laskea kaksikymmentä lammasta ja
laikukasta koiraa ennen kuin
joinain päivinä

ja sitä varten kengät täytyy pitää jalassa
että jos joutuu hankeen palokellojen soittaessa

ja pää ainakin viilenee
siinä sattumuksessa

sattuu pakenemaan vain itseltään

herätetty uusi viikko
maanantaiaamu

maanantaimieli
aamukahvi, kaurapuuro
linnunpesätukka
helsingin sanomat
(ainoana ajassa)
paksu raamattu tuon pölyn alla
kellossa kaksi tuntia tähän hetkeen

pitäisi laskea, montako yötä on
sinun tuloosi

ja

kaksi askelta, kaksi
keijun tai varpusen hyppäystä ja
kaksi vain kaksi

ja sitten olisin jo ilmaa
                         ilmaa
                         ilmaa

maa
rouskuu kantojen alla se huutaa
yhtä lujaa kuin minä

ja minä olen vihdoin hiljaa

ja minä seison tässä,
ja maa rouskuu ja huutaa
ja minä olen hiljaa

nenetsi

isoisä, paperikasvot
istuu sängyn laidalla
jalat kurkottavat askelia, muttei

syvä uurre
kertoo omaa tarinaansa
(totuuden, luultavasti)

leveä laakea selkä
kävelen sen sormillani
hiivin hipsuttelen

samaan aikaan lasken,
kuinka monta luuta
kuinka monta
monta elämää

kuin jäälautalle, mutta vain
toiseen paikkaan
viemme sinut
Me kutsumme kodiksi,
vaikkei se ole

kabumm

kaidat luut, hiekkaiset
laihat sääret
mä katson maata ja kuulen kun ne tulee

"rumilus tyhmilys
ääliö tonttu urpo
kakka-aivo pissapää"

heittelevät kivillä ja
koulun kulman takana raavin
sääreni kivillä verille

illalla äiti sanoo, että
kyllä ne siitä
kyllä se siitä
kyllä ne vielä kasvaa
lapsia ne vaan on, toteaa

viidenkymmenen vuoden päästä ne
heittelee toisia pommeilla
ja
ja sanoo vaan, että
operaatio sata eikä enää huuda
kabumm

tuhoaa vähän isomman maailman

Minun ja elämän välissä
on lasi
ikkunan takana autot
kiltissä jonossa

puut vispaavat taivaan
harmaata kermaa

ei mikään tässä huoneessa liiku
lasittunut katse

Jos vain jaksaisin nousta tästä
lakanoista minäkin voisin
mennä ulos maailmaan
jos vain lakkaisin tämän leikin

Hyvin kapea ranne, liian suuret luut
verisuoni muistuttaa Helsingin metroa
tutut juonteet, punaisen
kynsilakan rippeet

naiseuden jämät

ihmisen kämmenellä ei
ole tilaa uudelle sydämelle

ei sinun sydämellesi sijaa minussa
enää

uni

Talvimonsuuni

sielussa tuulee on viima
heitän rakkaudet komeroon
ihan hetkeksi suojaan
pyörremyrskyltä myrkyltä

jotta voisin taas nukkua rauhassa
osaisin rakastaa, kun -



olen talvihorrostaja

Kunnes aurinko jälleen
pystyttää minuun elon

(peili)

Minä olen

tässä auki
   avannut silmät vasta
      herännyt nähnyt uudet
       silmät kohdannut vastasyntynyt
      tähän hetkeen, huomannut sut,
   kuka oot, elämään uudelleen
uudesti uudestisyntynyt

jotenkin vauva

jotenkin kovera, heijastaen
tätä uutta, uutta valoa

sinun kokonaan

(sunnuntaiaamu, kello kymmenen:)
pyhäkouluneuroosi
puhutaan Jeesuksesta ja
kynttilä tuoksuu, märät lapaset eteisessä

kädet ristittävä hiljaa, täsmälleen oikea peukalo päällä
(tämä jää)

sydämen syke, tasainen elämän ääni
hengityksen valju kaiku
puhuuko ruumis totta, koitan kysyä
pysyä
paikallani

ja vielä ensi elämässä
onko minun pakko olla
iankaikkisesti minä?

Vuoroelämä:

juoksen lenkin, viisi kilometriä

en huomaa, että metsä on vihreä,
sillä pururata on luotu, jotta
minusta tulisi minä

puolikas omena
ja nukahdan karmivaan lauluun

ja silloin on
o i r n
n l i a
n o e u
i   m r
    u u

piilotettuna taas viikoiksi
kaivettavaksi joulualennuksesta taas
kun olen sulanut

tätä huutamatta ääneen

Minussa on onkalo
valtava aukko vain
sellainen mustuus, jota ei
lohduteta pois niin vaan

sellainen tumma sydän
     täynnä pieniä reikiä
     viiruja
     raastettu
, joka haluaa kuulla

kuiskattavan totuuden:
tahallaan vain pahuuden voittavan

sisu ja hiljainen

Meillä ei ole yhteyttä
tämän maan varjot,
kylmä alava tunnelma
kudelma hiljaisuuden neliöitä

katse tien pinnassa erotan
kengän kärkien kopinan
oma, sielun ääni ainoa elävä

jos kohtaisin sut tänään
en tunnistaisi

ihmistä, sillä
ihmisen olemus on talvisin
suomessa harmaa

eläköön elämä

tulemalla onnelliseksi, repii vanhus riemua
elää 100 ja ainakin vuotiaaksi

rakasta rakasta rakasta
vaimoa ja lasta
unohda dieetit ja unohda tavoite
unohda paha maailma

tosissani huokaan

rasti ruutuun ja (näin se käy)

maailma on sun

rakas päiväkirja: uusi vuosi

TAMMIKUU
Vielä mä nousen
ihan itse,
lupaan onnistua tänä vuonna.

HELMIKUU
pakotettu nauru
harjoitteet
silmissä väijyy halu

HUHTIKUU
muualla kuin mun mielessä on kevät
en ihan ymmärrä

TOUKOKUU
että miten tässä kävi näin?

KESÄ
mulla on kylmä ja kylkiluut
yliviivaan elämän

SYYS
marraskuun kankeudessa
ennen seuraavaa sukujuhlaa
tänään mä lennän lähellä jumalaa

poispoispois

käskyä

Mene äläkä enää

unohda pidellä kiinni
unohda minua

älä enää tee syntiä itsellesi
houkuttele mieltä kuolemaan
anna paeta kasvoitta
loikata ajattomuuden pelkoon
kasvamiskauhuun
älä anna kaikota.

älä palaa jo hukkuneena
Mene, äläkä kadota aamua

M-Ä RA-AS-TAN SUA

pisamien alla kerskuu nauru
ruutuhame, silkkinauhat
kiiltonahka heijastelee
isän elintasoa

eskarinpiha, elokuu, tasan kuusi vuotta

Katson, hän ojentaa samettihousuiselle pojalle
päivänkakkaran.

saumaton lapsen onni
(huolettomassa vaiheessa
rakkaus ei pelkää)

toisin tässä, vuosia monen verran
raastat mua.

Olevinani
   vieras vieno hymy
   aistit kasvoilla
     avoinna
   rävähtämätön katse
   räikeä
   ilmeessä hive
          rohkeutta

pudotellut arvot
    olevinaan