niin

Minulla on salaisuus.
Minulla, joka kampaan hiukseni jakaukselle
enkä polta keuhkojani kovin mustiksi.

Että minun rajoillani,
asuu viilettävä pimeys,
viiltävä ääni ja
pelonsekainen, uinuva tunne.

Että sillä kaikella on avoin pääsy kotiimme.

Sanon hyvät yöt ja pukeudun aina
päivävaatteisiin,
syön tarjotun lounaan
enkä rukoile ääneen.
enkä koskaan päästä sinua liian lähelle.

kuule ystäväni

Minä kävelen kevätsäässä.
Tervehdin itseäni auton ikkunassa,
punaisessa autossa
mies kohottaa katseensa
heilauttaa kättään, nyökkään.

Vetelehdin päivien halki,
Nukun yöni rauhassa valkoisen
sisäkaton alla. Sinne ei sada
vettä eikä omenankukkia.

Minä olen odottanut kauan.
Olen kirjoittanut oodeja, sonaatinsekaisia
virsilauluja. Vanhahtavia sanoja
vähän haisevia mutta kauniita
sinulle. Ja nyt

Sinä istut siinä kulahtaneessa puistossa
päälläsi kevät, rakas ystäväni
olen odottanut sinua mukanasi onni, mutta unohdit vaimosi
ystäväni kevät.

hulluhulluhullu

Hän huutaa Jumalaa, hullu
 
     kaiva kylkiluuni esiin
     vedä puolestani verhot

Isä kaikkein armollisin
sinun käsiisi me laskemme
     1, 2, 3, 4,
     päivää ennen suurta
     Suunnitelmaa

Tulkaa, kaikki on valmista
     kirje ja --

katkeillein sanoin
käheällä äänellä, eilisen nuotilla
hän huutaa Jumalaa avuksi
hädän päivänä

tuomiokukkia

Taivas vuotaa päälleni, kaartuva kansi
valuu vettä

maa puskee virtaavaa
tuoksuvaa elämää

minä olen tyhjä, tyhjin
teen kuolemaani

kaikessa hiljaisuudessa
kun koko keinuva luomakunta

kohottaa kasvonsa kasvavaa kevättä
kohti kevättä

maljani ovat täynnä
pintaan saakka
ylitsevuotavia minä hetkenä
tahansa

yksikin pisara viiniä
verta vettä kyynelkaasua
saa minut huutamaan
raivostuttaa aivot

tahdon aivastaa ne menemään (aivot, hei hei)

      Ja niin siinä sitten, lopulta kävi
      lakkasin elämästä

      Sinä yönä satoi kaatamalla vettä,
      minä murruin myrskyssä, minä ja maljani
      ja lakkasin leikkimästä.

kahden tunnin kahvihetki
venytän hesaria kuusisataasivuiseksi
kotimaata kaksikymmentä minuuttia

jätän hampaat harjaamatta
pääni ja ajatukset kampaamatta

vain aikaisin on lupa
olla tietämättä

kylmä kahvi kesken
en halua päästää tätä aamua

6.30

aurinko repii arkeen
se veistää valon
kaihdinraidoiksi peitolle

haaleilla kasvoillani väikähtää univaje
pettymyksen värittämä väsymys

kukapa minulle olisi kahvit keittänyt?
(helluntaihin on enää vajaa viikko)

on toukokuu,
aamu ja
verhojen takana odottaa kesä.

vapaa ehtoinen

kröhöm nepalin puolesta
harmaajalkaisten lasten, ruuan
puhtaan veden
lukemattomien tyttöjen
puolesta

asettelen sormeni nätisti
tunnustaen
kaivelen taskun pohjalta
vaihtorahakolikot
elämäni jämät, joita en kaipaa

ja sanon kröhöm kun en
muuhunkaan pysty

niin ostan itselleni unohduksen
käännän sivua ja
pölysilmät kääntyvät menemään

Vasta sormet mullassa tai
taikinassa,
käytetyt kädet lasten olalla
tarvittuna.

Kun ruumiilleni on löytynyt käyttöä.

Vasta silloin
uskallan olla koko nainen
kokonainen.

Sulla on kaksi vaihtoehtoa, ne sanoo.

sun edessä haarautuu tie, nyt et voi ottaa yhtään 

askelta tai pitää valita jo

Etkä voi ikuisesti olla siinä, hiljaa ja mytyssä.

Nyt pitää päättää.

(ja oikeastaan, se on ihan helppoa muille

päättää, hävitäkö kaikki vai ei

vain sun kohdalta tää on arpapeliä

vain sun luntti katosi ja aika käy vähiin.)

mutta sä päätät, haluatko voittaa.

heiluri

Viimeistään huomenna
olen onnellinen

sitten kun,
juna vie kaupunkiin
juna vie minut
kaupunki varastaa
lahjoitan sinne sylini täydeltä
harmaata, jota en osaa muuten kannatella

ostan tilalle lohdun,
vaikka kurtistaisit kulmiasi

en osaa enää
sekuntiakaan olla aloillani

sellainen

Hän kantoi aina harteillaan
minunkin murretun maailmani

Hän kantoi aina mukanaan
muutamaa suklaapalaa
lohtusuukkoa saranoiden väliin jääneille sormille
puhallusta haavoihin

Hän nosti aina esiin
yhden hymyn
yhteisen naurun

Hän sanoi vielä, että
hyviä jatkoja,
kun minä jäin hölmönä
tuijottamaan