pillereillä

se on hellittänyt otettaan
tukin sen suun talvella pillereillä ja vihdoin
se on hiljaa

tuskin menee kauaa,

että sen sormet silittävät enää kevyesti aivokuorta

mutta ei, irti se ei aio päästää sen se on tehnyt selväksi

ruokin sen aina välillä, onhan siitä tullut

melkein lemmikki

enkä itsekään tiedä, minne sen muualle lähettäisin

kun kuolemaakaan en enää osaa toivoa

sille enkä itselleni

vaikka se vuodet taikoi valot varjoksi

ja lupasi viedä mut pisimmälle

on sen kasvot ja tavat kai käyneet tutuiksi

omakuva II

tuulen tanssittama pää
silmien alla tihkusade
ripsillä unettomien öiden
hiilenmustat lammikot

solisluiden sillalla keinuu

kylkiluiden takana tasainen rytmi

se ei ole vieläkään sammunut

lantion luut piirtävät rajat

taipuneet nilkat, jalkapohjat nuohoavat yössä

varpaisiin asti ulottuu

sameiden siipien helmat

ne kastuvat maan alla ja mustuvat helvetissä

nivelet tanssivat niistä välittämättä

tanssia rajalla

nähdä pinnan alle
kaivaa koloja syvälle ytimiin

avata luut ja solujen reunat

repiä vuotaviksi liian vaikeat tunteet

tanssia rajalla

jonain aamuna liian kauas

sinulle paikka painoni alla

kylkiluiden raoissa vaeltaa henkäys
otan vastaan painosi ja

vatsassa aaltoilevat tunteet

kihartunut sydän, keuhkoissa valuva happi

kiemurtelee kynsiin asti

opettelen ihosi pinnan, käänteet ja polut

sen painava rytmi piirtää minut esiin

annan sen maalata uudet reunat

löydän sinulle paikan painoni alta

maa tiiviinä allasi

ripsiltä tippuneet tummat sävyt
poskille varisseiden surun ja pelon polut

viimeinen musta yö ikuisesti iholle painettuna

maa tiiviinä allasi

aina painovoimaa vahvempana

seepra

kertoivat katseen nähneen jo kaiken
kutsuivat seepraksi, silittivät ohimennen

laskivat hiljaa raidat

puristin mielessäni sanat pieniksi

pudotin vastalauseet kurkkuun

silmät kiinni annoin veren humista alas pitkin olkavarsia

kun odotin, että hiekka lakkaa rahisemasta

kaikujen loitottua laskin raidat

ja katseet jotka maalasivat kaiken uudelleen näkyviin

niin, ne raidat

niistä tunnistaa tiikerin taistelleen

valo joka muuttui mustaksi

minä heräsin eloon ja sinun katseesi silitti sydäntäni
sinä siirsit minut pimeydestä valoon

minä lupasin ja sinä puhalsit pelot pois poskiltani

vuodenkierrot kääntyivät

minä seurasin sinua varjoista uusiin aamuihin

sinä päivänä kun näin tyhjän eteisen

talo oli hiljaa

tiesin, että lupaus oli rauennut

minä palasin sinne, missä pimeys on pimeää

ja valo oli taas mustempi kuin yksikään yö

väännyn sirpiksi

otan linnun muodon tai joutsenen

väännyn sirpiksi tai poltan siipien kärjet tuulessa

se ei haittaa, kaivan kuuhun kuoppia kuolleille keväille

hautaan sinne meidän särkyneet jäsenet

raahaan luoksesi rikki menneiden lauseiden raajat

liimaan niitä sun suuhun niin kauan

kunnes osaat taas sanoa että rakastat

lennän sinne ja tänne

etsin käsiini nuolien puhkoman, ruudin hajuisen rakkauden

syön sen joka aamu ja ilta ennen unta

lennän niin kauas ja korjaan meidät

salaa tahtoisin

ruhjoa lintujen sileät sulat

leposijoja rauhattomille sormille

minä olen kartta

louhikko sydämen mustuneilla perustuksilla

varo rikkomasta varpaitasi kivisillä poluilla

seuraa suonta sormuksen paikalta sydämen juureen

syvänvihreiden silmien alle öisin ilmestyvien pelkojen

vuoden takaisen surun ja viime kesän

jättämien merkkien

sormesi juoksee arpisten esteiden yli

vaikeakulkuista maapohjaa, avokallioita ja 

jyrkänteeltä pudonneiden haaveiden hautoja

niitä täällä on paljon

kartalle raavittuja

leposijoja rauhattomille sormille

humaltua tunteista

humaltua tunteista
päästää karkuun pökerryttävä huolettomuus ja ostaa

pari kevyttä kuplivaa syytä riemuun ja tanssiin

niitähän sinä myyt

eikä sekään minulle riitä

antaa draaman kaartua vielä notkeammaksi ja 

salaisuuksien patoutua vielä hetken

vielä tiukemmiksi solmuiksi kaulan ympärille

avata kurkku vasta huomenna kirkaisuun joka

katkaisee lintujen siivet ja sinun hengityksesi halvan rytmin

mutta tänään aion

humaltua tunteista ja 

nauraa sinut pois

haluaisin vielä osata

haluaisin vielä osata
katsella toden taakse, miettiä miten

kaksi sammakkoa suutelisi toisiaan

miten pilvet olisi karkkia ja jutella sinivuokoille ja

niiden lehdillä istuville sadepisaroille

tutustua meidän pihakeinun alla asuvaan keijuun

ja naapurinpoikaan, jolla oli mustikkaa alahuulessa

kuunnlla kuinka ullakolla

asuisi iltaisin ukkonen

katsella tähtien taa ja

nähdä kauemmas kuin aikuinen

se kilisee korvalehdillä

vaativa huuto tavoittaa aina

se kilisee korvalehdillä

juoksuttaa sormiaan selkärangalla

nikamat on päällekkäin ne kolisee kovasti toisiaan vasten

niissä valuu rumat sanat aina seuraavaan

asettelet itsesi sivuttain avaat suun ja suljet korvat

mutta huuto

se vaatii aina lisää

se on aina liian nopeasti siellä

niitä oli neljäsataa miljoonaa

niitä oli neljäsataa miljoonaa

yhtenä aamuna synnytin kaksi

pidin kiinni ja hoivasin, katsoin yhdessä unet, suljin naarmut
laskin käsistä vasra
kun uskoin niiden toipuvan ja kasvavan omillaan

mutta sitten kun laskin taas
puolitoista tusinaa oli kadonnut

eilen niitä oli kaksituhatta
ja tänä aamuna sata vähemmän

pelkäsin niiden puolesta niin paljon
että pesin ja varoin
ja lopulta tapoin
muutaman unelman

entä jos se onkin totta

entä jos se onkin totta
että toivolla on tiukempi ote

entä jos hengittäisit vielä

kerran ja ainakin

jos huominen kuitenkin kannattaa ja jos

lykkäisitkin luovuttamista

ethän ole luovuttaja ethän?

ja vaikka olisit, myöhästy hiukan niin

ehdit nähdä mitä käy ja ehkä

elää yhden elämän

paimentaa painajaiset pois

lampaat loppui kesken tunti sitten
kahden maissa lakanat on solmussa

vaatteet huonosti ja ajatukset

väärin viikattuina

ehkä ensi yönä uni tulee

ja jos ei niin voin laskea taas sataan

ja sataan

ja paimentaa painajaiset pois

ottaa lampaat lemmikiksi ja 

nukkua kai ehtii ensi elämässä

ohikulkija

mielessäni täytän näitä maisemia
elämällä, maalaan vuodenajoilla ja ihmisillä

kauppalaivoilla, heillä joille nämä kadut

jättivät kivi kiveltä jäähyväiset

juhannuspiknikeillä, pussikaljoilla, 

rakastuneilla ja humaltuneilla

minä kuulun toisiin kuviin, niihin

joissa puhutaan toisella tapaa

maalaan elämää täällä

mutta minä olen ohikulkumatkalla omassani

universumin osaseksi

sanoi lahjoittavansa auringolle
tai ehkä talven synkimmälle päivälle
vaihtavansa pariin kevätpäivään
jättävänsä kuumuuden kuivattavaksi kukaksi

ja lupasi palauttavansa pölyksi pian, maatuneeksi maaksi

solutasolle mentäessä mustuneiksi luiksi

paljaiksi, myyvänsä mennessään ohikulkijalle

olethan tomusta tullut

niin saat mennä, älä tartu kiinni tänne

siivekkäitä

perhoset on huonoja lemmikkejä
ne lupaa kasvattaa siivet ja kutoa sut mukaan

mutta ne syö kaiken ja koteloi niin tiukkaan

ettei edes kevät tule kohdalle enää

lopulta ne jättää sut rauhaan

vaikka silloin on jo syksy, eikä sua

enää oikeastaan ole

muuttolintuja

tanssijat on muuttolintuja

mustasulkaisia, mutta harvoin käyvät

samaan paikkaan kahdeksi kesäksi

minä tanssin aina joskus

silloin kun rytmi sattuu tarpeeksi

talvehdin joka yö eri vuoteessa

teen pesän kylkiluidesi alle

aina silloin kun  kelloa siirretään ja

seuraavana kesänä muutan muualle

en ole mustasukkainen, enhän edes

kysynyt sun numeroa, en tarvitse sua toista kertaa

ensi keväänä tanssin toisissa lakanoissa

ja aina rytmin käydessä liian tutuksi

olen valmiina seuraavaan nousuun

tanssii hitaita

perjantai-iltana savu sekottuu
auringonlaskuun
tahtoisin nähdä taivaan taakse
käydä kauppaa kaikujen kanssa

savu tanssii hitaita taivaan tahtiin
ja mä haluaisin mennä sen mukana

lempinimiä

halusin, että voin luoda nahkani uudeksi aina

peittää sen, mitä en aio esitellä 

kutsua mukaan naamiaisiin kenet tahdon

keksiä nimiä, joissa vaihdoin puolet kirjaimista vääriin

tajusin sen tänään

voidakseni kiertää varjoista toisiin valoihin

heijastua hetken siluettiin ja huomenna

teipata muuttalaatikot umpeen

teippasin itseni junaan

huomasitko sen tänään

kutsuit häntä lempinimellä ja teidän kieli

oli asettunut stemmaksi hänen huulilleen

mä heijastuin teistä, mutta kävelit kuvan läpi

et tarttunut, vaikka tarjosin kaiken ja vaikka valitsin niin

yhtenäkään päivistä en opettanut teille mun nimeä

peilissä

sä tuijotat salin peilejä

tiukasti silmiin ja lasket 

aina miinuslaskuja

luut maalaa varjoja ihon pintaan

ihan kun ne ei enää kuuluis sulle
tangot taluttaa läpi talven ja sä
roikut niissä kun ei ole muutakaan 

mistä pidellä kun elämä pyörryttää

peilit kertoo sulle satuja, ne sanoo
tanssitaan vielä, ota kiinni

vaikket koskaan saa

ne pukee sut mustaan ja keinuttaa 

keväällä ne räsähtää rikki
eikä seitsemän vuoden epäonni 

ole enää kovin paljon lisää

rajumyrsky

silmien takana rajumyrsky
tulipalo kielesi alla
kipinät kieltolauseiden kannoilla

olet myrsky ja olet tuli
olet hiillos joka polttaa ja
liekkien harmaaksi nuolema
ja minä olen noen nielemä
enkä saa itseäni enää irti

norsut

herään taas maanantaisin norsujen keskeltä
niiden lakanoissa vaeltavien keltaisten ja
sateenkaaren päähän löytäneiden

ja sen, jota tästä huoneesta ei tuuleta pakkanen

se istuu vierellä möhkäleenä

aamuöisin se tökkii ulos unesta

repii ennen auringon oransseja säteitä

iltaisin silittää painajaisiin 

se on taas siinä

silmissään suru ja suussaan

puoliksi pureskeltu lohtu, jota en uskalla

poiskaan työntää

sininen elefantti ja sen sameat silmät

taivas valuu tuhkaa

Kuvittelin aina, että se on mustavalkoista. Niinkuin kasvot niissä kuvissa, niinkuin taivaalta tippuva lumi ja havupuiden helmoihin kerääntyneet varjot.

Mutta tänä talvena opin, että mustan seassa onkin kaikki sävyt. Taivaalta valuvan tuhkan seasta erottuu edelleen elämä.

Että sireenien ulistessa ulkona vauva ottaa ensimmäisen henkäyksen, pelon kaikuessa taustalla lapsi oppii puhumaan, että tänäkin talvena joku soittaa kitaraa ja joku rakastuu.

Kuvittelin aina, että ne talvet oli kuvissa, että ne muistot haudattiin siisteihin riveihin. Mutta yhtäkkiä taivas valuu tuhkaa ja ulkoa kantautuu uhan ääni.

Silti tänäänkin jossain vauva kääntyy vatsalleen, tänäänkin joku soittaa kitaraa ja joku rakastuu. Silti tänäänkin elämän on erotuttava yöstä. 

nälkä

sinussa asuu nälkä

otit sen lemmikiksi, laitoit liekaan ja 

opetit istumaan häkissä sydämen alla
pallean nurkkaan se on kaivanut kolon

siellä se maukuu ja kehrää sut uneen iltaisin

joskus sen ääni muuttuu vaativaksi

sen silmissä syttyy liekki

sinä hätkähdät ja

se itsekin melkein kavahtaa

kylkiluut on käyneet läpikuultaviksi
se jyskyttää häkin ovea ja 

viskoo vaatimuksiaan

silmistäsi katsoo kauhu ja 

sen kynnet on tarttuneet lujasti kiinni

pukee surun valjaisiin

valo värittää kappelin lattiaa

se valuu valkoiselle arkulle

siihen, missä seisoit, kun laskit ruusuja

jalan juureen se asettuu hiljaa

sanotaan, että

suru kulkee rakkauden askelissa

tänään ne painuu syvälle hankeen

ja ehkä huomennakin 

se raapii kylkiä

kun valo siilautuu sun hiuksiin

se valuu pitkin selkää

pukee surun valjaisiin

se kesyttää sen vierelle

jälkiesi kartta taskussa

et voi kesyttää mua
syöttää kädestä tai
polttomerkitä nimelläsi

ja kuitenkin kuljen jälkiesi karttaa
seuraan sua sen laitojenkin yli

sen

Se kuiskaa mun korvaan. Hyppää
vaan, se on mustaa vettä. Lupasin
valvoa hetken, vetää henkeä kerran,

haluun mennä mutten vielä.

Se kuiskaa mun korvaan ja mä olen 

hiljaa ja kuuntelen. Ei siinä ole syvää,

se lupaa, että ojentaa käden. Ja mä

annan ihan joka ikisen solin ja 

sormen. Olen jo sen. 

kuka sinulle vilkuttaa aaltojen harjoilta?

ohikulkijan kasvoissa
tummina silminä pipon reunan alla

höyrynä aamumetron ikkunassa
toisiinsa tarttuneissa lumikiteissä

vastasyntyneen kirkaisussa

hymykuoppana kasvoillani

sydämen tasaisessa sykkeessä sinä soit

jään rasahduksena askelten alla

karkaat huokauksena nukkuvan huulilta

tuulessa huojuvassa rantaheinässä

sen hiljaisessa huminassa tunnistan sinut