torstai 13. heinäkuuta 2017

aamuun päin

musta tuntuu, että mun aivot on jossain kaukana
ajassa ja paikassa tuntematon
ikävä hiipuu kun mä elän sitä uudelleen

aamuun päin me ajetaan rantoja pitkin läpi koko maan
ajetaan me vaan ollaan ihan hiljaa

mun pää sekoo niistä muistoista
siitä viidestä minuutista enkä voi jatkaa kun

oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa

vaikka mä seison tässä ihan lähellä,
ihan hiljaa ja ootan

kätes sun vielä mua silittää

vaikkei me nähtykään enää

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tämä on runoblogi. Muistathan, että kaikki ei ole henkilökohtaista!