isoisä, paperikasvot
istuu sängyn laidalla
jalat kurkottavat askelia, muttei
syvä uurre
kertoo omaa tarinaansa
(totuuden, luultavasti)
leveä laakea selkä
kävelen sen sormillani
hiivin hipsuttelen
samaan aikaan lasken,
kuinka monta luuta
kuinka monta
monta elämää
kuin jäälautalle, mutta vain
toiseen paikkaan
viemme sinut
Me kutsumme kodiksi,
vaikkei se ole
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tämä on runoblogi. Muistathan, että kaikki ei ole henkilökohtaista!