Se raivoaa niin hiljaa, ettet ole ihan varma enää, kuka puhuu ja kuka kuuntelee. Korvat sumussa ja terävät kuiskaukset, niiden kaiut silmissä ja varjot siinä, mihin luu loppuu. Kuoppia ja koloja, revennyt ja pois paikaltaan valahtanut.
Juokse lujempaa kuin nyrjähtänyt sydämesi, kiipeä ennen kuin tiput. Siellä on jäätä ja kädet on kylmät. Ne ei lämmitä enää.
Mutta vielä eilen tiesit, ettei sitä olisi pitänyt päästää kuningattareksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tämä on runoblogi. Muistathan, että kaikki ei ole henkilökohtaista!