tukin sen suun talvella pillereillä ja vihdoin
se on hiljaa
tuskin menee kauaa,
että sen sormet silittävät enää kevyesti aivokuorta
mutta ei, irti se ei aio päästää sen se on tehnyt selväksi
ruokin sen aina välillä, onhan siitä tullut
melkein lemmikki
enkä itsekään tiedä, minne sen muualle lähettäisin
kun kuolemaakaan en enää osaa toivoa
sille enkä itselleni
vaikka se vuodet taikoi valot varjoksi
ja lupasi viedä mut pisimmälle
on sen kasvot ja tavat kai käyneet tutuiksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tämä on runoblogi. Muistathan, että kaikki ei ole henkilökohtaista!