sielläkin

saat ajatella, ettei se mee niin

ja saat toivoa pahinta

eikä sun tarvii pitää pystyssä tulevaa

mutta älä koskaan epäile, 

että mä en ilman korkoa

lainais sulle toivoa

ja jos kaikki meneekin, 

pidän kiinni sielläkin

päästä varpaisiin

katsot mua hiljaa, hiljaa huudatkin
laulat mulle balladin, puhut vähän ranskaa
poimit kaikki ne kadonneet sanat
muistutan, että tänään ei ole voittajia

suuttumatta luettelet ne sata syytä
meidän balladi maalaa tyhjät seinät
kun suljet kalenterin, ei sieltä löytynyt meitä

en vastaa, kun kysyt, miten mä voin
vaikka sitä pitkään kinusin

ja vaikka muistaisit mun kaikki kotiovet
osaisit selvittää ne sormenpäiden labyrintit
vaikka tuntisit mut päästä varpaisiin

olen tahallaan hankala
ja siitä johtuukin

kukaan ei voita tänään, mutta me,
me hävittiin se viimeinen ottelu
vaikka opettelit mut päästä varpaisiin

kommuuni

väsymys on vieraslaji

se teki pesän mun päähän

ja jätti hammasharjansa kylppäriin

ajattelin muuttaa pois sen tieltä, mutta

mulla on vain tää yksi koti 

ja niinpä perustettiin kommuuni, 

kun kämppiksiään ei kuulemma voi valita

29.6.

yö on jumalilta lainattua aikaa

juhlista ylijäänyttä onnea

kesä varastaa valoa loppuvuodelta

täksi yöksi mä lainaan 

sua

koivut venyttelee oksiaan 

haaleaa taivasta vasten

ois lapsellista kerätä seitsemän kukkaa,

mutta lasken toiveita tälle yölle ja niissä on

sua

me olemme heinää, ohutta viljaa

tuuli huojuttaa meitä

ihan hiljaa, se silittää pellon viertä, 

koskettaa ohuesti mua ja

sua

aurinko levittelee siipiään 

sen säteet suutelee suoraan suulle

eilinen kättelee tulevaa

mä mietin vain sua ja tänä yönä sä

mua

ketunjäljet vuoteella

Eräänä aamuna äiti huomasi ketunjäljet vuoteella. Kukaan ei osannut selittää, ja kettu oli asunut talossa jo liian pitkään. Kutsuin sitä Kaiuksi. Se totteli nimeään ja uskotteli, että nuolee haavat ja tietää tien kotiin. Lupasin sille yhden yön, mutta se asettui taloksi ja kiehnäsi kylkiluissa koko kevään. Syksyllä sen silmät sulivat sohjoksi, se kantoi mun salaisuutta ja mä kannoin sitä mukanani kaikkialle.

Sinä tiistaina huoneen seinillä kaikui tavallistakin enemmän. Kettu seisoi mun vierellä valppaana ja valmiina, valmiimpana kuin useimpina aamuina. Se sanoi "shh" ja mä huokailin aina vain hiljaisemmin. 

Oli tiistai, äiti kysyi ketunjäljistä vuoteella, mutta oli liian myöhäistä selittää. 

sumu on syönyt

sumu on syönyt Helsingin
niellyt meidät sen mukana

tuuli hengittää hiljaa
ja piirtää rajat tälle kaupungille,
joka huokailee kesän jäljiltä lämpimänä,
jonka talot sulkevat silmänsä iltaisin

sumun sylissä olen yksin
sen harmaassa hämärässä
lokkien kirkuessa vastarannalla
nojaan rantakiviin, ne hyräilevät meren melodiaa
hämärä peittelee Helsingin
ja lokkien kirkuessa se hengittää sumua
sen talot kääntävät katseensa aamuun

ja sumun harmaa hämärä jättää mut rauhaan

rytmi

sen rytmi on maalannut ohikulkijoiden kasvot
pyyhkinyt pois ilmeet
me tulemme toisiamme vastaan ja ohitamme
ennen kuin ehdit nimetä mun silmien väriä
ennen kuin kukaan harhautuu radaltaan tai eksyy rytmistä

peittelen kaikki vaikeat tunteet ja vaiennan väsymyksen
juoksen sinisten mainosvalojen välissä
kiireestä kirkuvan kaupungin ytimessä yksin

enkä sano ääneen, mihin oikeesti hukun
ettekä ehdi huomata ennen kuin kiire huuhtoo huomiseen