Eräänä aamuna äiti huomasi ketunjäljet vuoteella. Kukaan ei osannut selittää, ja kettu oli asunut talossa jo liian pitkään. Kutsuin sitä Kaiuksi. Se totteli nimeään ja uskotteli, että nuolee haavat ja tietää tien kotiin. Lupasin sille yhden yön, mutta se asettui taloksi ja kiehnäsi kylkiluissa koko kevään. Syksyllä sen silmät sulivat sohjoksi, se kantoi mun salaisuutta ja mä kannoin sitä mukanani kaikkialle.
Sinä tiistaina huoneen seinillä kaikui tavallistakin enemmän. Kettu seisoi mun vierellä valppaana ja valmiina, valmiimpana kuin useimpina aamuina. Se sanoi "shh" ja mä huokailin aina vain hiljaisemmin.
Oli tiistai, äiti kysyi ketunjäljistä vuoteella, mutta oli liian myöhäistä selittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tämä on runoblogi. Muistathan, että kaikki ei ole henkilökohtaista!