tän todellisuuden tuolla puolen

Täällä sataa lunta ja mun ajatukset ei pysy hetkeäkään paikallaan

haluaisin lähteä merille, kiertää pallon ja heittää kengät jalasta norsunluurannikolla.

haluaisin sanoa sujuvasti hello ja vilkuttaa kadun toiselle puolelle,

ja haluaisin vastata viestiin joo ja uida maan ääriin

nähdä mun sielun maisemat ensi kesänä ja olla kotona niin kuin täällä

haluaisin lapioida sylillisen rakkautta sun silmillesi ja maanantaina

lakata välittämästä ja juosta pakoon tätä talvea, juosta sun kanssa kilpaa maan ääriin
mielen laidalle, nauraa ja olla silti putoamatta
haluaisin leikkiä kotia ja lopettaa heti, kun alkaa sataa
ja juosta sun syliisi niinä päivinä, joiden aamu alkaa konsonantilla
ja olla itsenäinen, vapaa nainen, niinä kun ei

haluaisin, kun sataa lunta, olla vaan sun ja
kun aivot ei prosessoi todellisuutta, olla totta

sulle

mä ihailen sun solisluita
sun sormien kärkiä kun ne hyppii koskettimilla
kun piano laulaa sun käsien alla
mä ihailen sun poskipäitä
sun silmien syvää veden väriä
kun sä katsot pitkään
ja mä jään

mä olen ollut liian kauan tyhjä
ja tämä tungos päässä melkein sattuu

mä olen se tyttö joka
tanssii aamuisin
laulaa metrossa ja
syö viinirypäleitä kirjaston sohvalla

mun päässä pyörii, nämä kuukaudet
mun maailma on
ajanut vuoristoratansa loppuun ja
nyt sanon
hyvää

Tiedättekö mä olen palannut maailmaan
mulla on uudet siivet, uusi sielu
uusi enkelin veri, joka luovutettiin
täksi illaksi mun sisälle ja
jonka mä en anna valua hukkaan, tiedättekö

mä olen täynnä tätä uutta verta, uutta viiniä
mä olen täynnä enkä anna tän enää pumpata sitä pois

k e s ä

kesä ja mä nukun sen kainalossa

aina yli kahdeksan tuntia

kesä ja sä oot mun unissa 

se poika,

johon rakastuu kaikki, mutta

vaan mun unissa

sä kysyt mitä kuuluu

kesä ja mä ollaan kavereita, 

mutta tänä vuonna oli pidempi riita

se johtui siitä, 

että mä en halunnut herätä mun kesäunesta

koska tänä vuonna sulla oli sormus jo

ennen helluntaita

tää valkoposkinen kansa

vaeltaa vihreellä nummella ja
keikkuu peräkanaa ja riveissä
lasken sataan ja lopetan,
kun yksilöt menee sekaisin ja solmuun

mä heitän kohta jollain ja
ne lähtee lentoon

turvassa

tää on mun turva:

mä nostan katseen kattoon
mä nostan kädet ilmaan ja
hurraan ja mä laulan

eikä katto tai seinät rajoita sun suuruutta

mä seison tässä niin
mä olen ihan paikallani
ihan hiljaa ja paikallani

eikä mikään ole niin varmaa

hoosianna

aamupilvet

aamupilvet on aina hohtavan valoisia
ne satuttaa mun aivoja ne tukkii
unen muttei anna mitään tilalle

makaan mun kukkakuvioissa ja haaveilen uudesta talvesta
uudesta horteesta tilasta nukkua
pois tää tunne
pois tää kaikki
huurteinen ilme ja voimattomuus

aamupilvet on aina hohtavan valoisia ne
työntää pois kaikki mahdollisuudet
olla olematta niin läsnä

ja mä inhoan aamuja

no sä olet vähän tuollainen
aina ollut

ne sanoo ja naurahtaa
mun sydän narahtaa
ilottomasti

sanat lasketaan mun päälle
ja mä kannan niitä siinä
joka sunnuntai tästä eteenpäin

eikä niitä pyyhitä valkoisiksi kuin lumi
eikä hohtaviksi kuin pellava
kun ne on kudottu sun mustasta tukasta
eikä tää valkene mulle
ikinä

5

toukokuu on joka vuosi lähempänä
ja yhä vähemmän merkittävä
plus miinus nolla

radiossa soi paardit
ja nuokutan mun päätä
niin kuin en saisi tarpeeksi aurinkoa
tai joku fotosynteesi olisi vähän kesken

mun kaava on kai jotenkin vajaa, enkä jaksa
itse ratkaista äxän arvoa
antaa toukokuun tulla

varpunen

Mä horjun
tän maailman laidalla
reunalla, josta on puoli senttiä
varpusen loikka vapauteen
tai kadotuksen syöveriin

pelkään näitä siipiä, ne
ei oo kovin vahvat
ja mä pelkään, että tuuli saa musta otteen
että se tarttuu mun hentoihin siipiin ja
varpunen loikkaa

mustan viiman armoilla
mä pelkään ja pelkään

ja varpunen, nää sun siivet
viuhuu

mä näen unta,
ja onneksi herään
sä pidät musta kiinni.

juoksen pois

joo, mä nauran
sun jutuille, hyvä elämä,
mä nauran ja keinutan päätä
kieputan kiharaa
oon niin läsnä

mun pää sekoaa
ajatukset on pitkin maailmaa ja
taivasta

tunteet terävinä
nauran

joo, mä nauran ja rakastan
ja jos en sittenkään

maaliskuu

Maaliskuussa maalaan kasvoni joka aamu
olen viisas, kaunis, onnellinen
pukeudun ilottomasti, mutta sävy sävyyn koodin kanssa
kutsun kylään kukkapuskia keitän kahvit ja tarjoan
niin kuin kuuluu

maaliskuu on vuoden vakain
koska vielä ei ole kesä

maaliskuun aurinko kutsuu aamuisin tanssimaan
mutta teen sen salaa, minä vain leikin

huudan aprillia elämälle,
eipä kestä.

kukkayöt

kukkalakanoissa pyörii unten meteli
ne ahdistaa mu päätä, ne ei jätä tilaa rauhalle tulla

pää täynnä
suolaa ja meriveden makuisia kyynelkanavia

ja sokerina kaiken keskellä
on tyhjä aukko,
johon mahtuu niin monta mustaa kauhu-unta
painajaisen käsikirjoitusta
niin monta kuin ehdin keksiä

punaisia ruiskukkia solmuisten hiusten yllä
kannattaa yötä mun ympärillä
enkä mä pääse pois täältä
en pääse pois täältä

Tiputan vettä mun paljaille varpaille
jotta ne herää ja tajuu,
että samaa ruumista kannattaa
että kannattaa tanssia, jotta sielu ei karkaa

Tässä elämässä mikään ei muutu
mun kädet vaeltaa kahvikupin ympärillä
mun jalat pysyy paikallaan, jos en käske
mun silmät on aina vihreät ja sokeat pahuudelle

mutta mun pää meinaa nukahtaa
ja sille pitää muistaa laulaa ja laittaa herätys
jotta muutos ei aja ohi
ennen kuin tanssin sen kanssa
samassa nuotissa

flunssa

Aivoni ovat vähän flunssassa

ja mä pidän niitä sylissä, mutta ei
ole aikaa
aikaa enempään huoleen

siksi pakkaan ne buranaan ja työnnän
reittiä 68 maailmaan

missä jokainen ihminen
pyörii ajanlaskun alusta
ajattomana osana kasvotonta massaa

sen nimi on kiire
ja pelkään että aivoni saavat influenssan tai
sairaalabakteerin

pidän niitä sylissä, mutta ei ole aikaa
ja pakkaan ne buranaan ja työnnän
eteenpäin

hyvästi seutu

Mä lähden

tämä valkoinen huone
sen seinät kuiskivat yhä
sen lattia laulaa yhä
mun rytmissä

sotkuiset seittini sen
pahvilaatikkomeren solmuissa,
ja ovat haalenneet tunteet

oon valmis:

täällä oli aika hataraa
eikä mun sydän ollut koskaan kiinni

pikkugangstakaupungin
kujat huutavat vain
öisin näitä nimiä, mutta nyt mä lähden

heihei koti.

sinfoniaa

Sä istuit mun viereeni luennolla
kysyit kuiskaten, onko nimilista jo mennyt
enkä kuullut enää muuta kuin sun kynän rahinan
se soitti sinfoniaa

täytin välissä olevan metrin
ihan kaikella läsnäololla ja
hengitin konkreettisen tehokkaasti
ettet kuulisi, miten
myn sydän
soitti sinfoniaa

varttia vailla luennoitsija kopautti papereitaan
sanoi köh ja me nousimme mekaanisesti

mun sydän, se jäi soimaan
sun selälle se soitti yhä sinfoniaa

Minä tunnen, kuinka jää hiipii hiljaa

En jaksa enää tuntea
kadonneita ruumiinosia,

en jaksa enää
ylläpitää valheita vetää verhoja tai harjata
hampaita tai rappuja.

Minä tunnen kuinka jää kääntää mun pään ja
pakottaa hiljaa minut
mukaansa.

Minä tiedän
luovutan huomenna.

Salaa annan sen viedä.

Täällä talvi on horrostila,
hajonnut maailma taistelee
meitä vastaan minä
yritän kuljettaa happea sormenpäihin
yritän elää nämä jäiset kuukaudet

talvi on tunkenut silmiini yön
kasvattaa ripsissä jäälumitarhaa ja
sen hengitys puhaltaa minusta kaiken

pois

tämä talvi on mielentila, älä hellitä ihminen.

päässä tuulee

Nukkumattomat tunnit kasvoillani

hymyilen silti joka aamu

minä en saa rauhaa

tapa, jolla äännät hassusti

pohjoista murretta 

ja miten puhut jumalasta

määräisessä muodossa rakkaudesta

kahvikolikot kämmeneen puristettuna

minä en saa rauhaa, jos sun olemus marssittaa mun

maailmaa

tammikuussa

Kun täällä on niin kylmä
mä muistan miten lämmin
mä olen sun jäljiltä
joulukuussa

sä olet kahden sadan
kauppamatkan päässä
suomineidon sydämessä

sanon hyvää yötä sun korville ja toivon, että
joku enkeli kertoo sulle sun unessa
mun olemassaolosta

tammikuussa
sä olet mun unessa
se enkeli