vii kuu see ja ka

salissa sua silmiin katsoo joskus hämähäkki ja joskus lintu
joskus peilissä on heinä, huomenna pois juokseva rajuilma tai
kasvava pimeä

hitaampi ja nopeampi
kevyempi, painovoiman varassa vahvempi ja kuitenkin
joku muu

se virtaa ja valuu pitkin kehon laitoja
piirtää kylkiin, sivelee alleen

hengitän, lasken kahdeksaan ja kahdeksaan
tanssin karkuun ja otan kiinni kaseja

se vetää kauemmas ja olen lähempänä
joku muu ja joka henkäyksellä
enemmän minä

olet

olet hiljaa yössä vaeltava laiva, 

sumutorven kaiku pitkin rannan kallioita

tuulen huhuileva ujellus, laulu aaltojen kansilla

olet illan pisin balladi ja aamun ensimmäinen junavuoro

prologi, välisoitto ja tarinan viimeinen piste

olet yhteinen hengityksen rytmi

tänään huulilla asuva tahto, huomisen halu ja

lupa yöpyä kaulasi kaaren alla

sydämesi sykkeestä

lukea kylkiluidesi karttaa
etsiä aarretta nikamiesi välistä

piiloutua ihosi pintaan

löytää sydämesi sykkeestä

rytmi omalleni

kunigattareksi

Se raivoaa niin hiljaa, ettet ole ihan varma enää, kuka puhuu ja kuka kuuntelee. Korvat sumussa ja terävät kuiskaukset, niiden kaiut silmissä ja varjot siinä, mihin luu loppuu. Kuoppia ja koloja, revennyt ja pois paikaltaan valahtanut.

Juokse lujempaa kuin nyrjähtänyt sydämesi, kiipeä ennen kuin tiput. Siellä on jäätä ja kädet on kylmät. Ne ei lämmitä enää.

Mutta vielä eilen tiesit, ettei sitä olisi pitänyt päästää kuningattareksi.

häkissä

tänään ilma on tumman musta
asettelet katseesi kauas ja kädet mun olkapäille
musta lintu nousee raakkuen pakoon

mun sydän on puristunut pieneksi

siellä kylkiluiden rajaamassa häkissä veri on tummaa ja

luut kai riittävän kovia

käsi on painava, mun jalat tarttuu maahan

lupaat kaiken, mutta mun sydän hakkaa salin ovea

ilma on syvän musta

kuuletko, kuinka jossain etäällä raakkuu lintu?

henkäisyjen välillä

se on maanantai ja tiistai, maaliskuu ja syyspäiväntasaus

kauramaitovaahto aamun kahvissa, mustunut banaani repun pohjalla

hesari, jonka muste ei ehtinyt kuivua, matikanläksyt ja tanssitunnit

postiluukun kolahdus, pino valkoisia laskuja, haukotus ja uneton yö

rakkauskirje, lohduton balladi, tekstiviesti äidiltä ja vastaamaton puhelu

jono metron portaissa, ilmastomielenosoitus ja numero vaalilipussa

päättötodistus, luentosali, rivi kymppejä ja teams-linkki

se on kiitos ja anteeksi, huomenta ja hyvää yötä

aamiainen Kämpissä, muovipussillinen hävikkiä lähialepasta

rääkäisy kätilön käsissä, hiipuva huokaus ja valkoinen lakana

lämmin vesi maljassa, kastekynttilän liekki, aamen alttarilla, 

enää sairaalapapin askelten loittoneva kaiku käytävällä

kaikki se, 

           elämä henkäisyjen välillä

muuttolintu

syykuussa löysin sinusta kodin
pakkasin ilot pahvilaatikoihin
myin pois turhat tunteet
muodista menneet muistot jätin roskakatokselle

olin tilannut muuttomiehet
pahvilaatikoissa oli kaikki minusta

oli marraskuu ja ovi naksahti hassusti
vara-avain ei ollut siellä
ovessa tuntematon nimi
ripustin kaulaani kyltin
"saa ottaa"

merisää

Hänen kasvoillaan valui räntäsade
ja korvissa pauhasi merisää

Lounaistuulta kuusi metriä sekunnissa

matalapaineen alue

Hän kuunteli kuinka kuu kuiskutteli

tarinoitaan siltä puolelta

jolle pimeys on tehnyt kotinsa

Ensi yönä tuuli voimistuu

ja kääntyy pohjoiseen, näkyvyys on heikko

Hänen kasvonsa maalasi räntäsade

se vesi oli kylmää ja lopulta se täytti kaiken 

kukaan ei enää kuule kuinka kuu kuiskuttelee

syyskuu

pihlajat puskee punaistaan
lehtivihreät valuneet ilmoittamatta piiloihinsa

ihan kuin tavallinen syksy

sellainen, jona lapset nauraa lehtikasoissa

ja äidit neulovat keltaisia pipoja kuopuksilleen

taivas on täynnä harmaata vettä

me laskemme päiviä laumasuojaan

pihlajan alla löisin vedon pelon puolesta

vaikka uutisissa lukee

että ensi vuonna olisi tavallinen talvi

pökertynyt

heinäkuussa minä olen auringon polttama
tunteet paahtuvat tummiksi

lupiineista pökertyneet kimalaiset

valuvat terälehdeltä toiselle

ja tässä kuussa minä

olen pökertynyt sinusta

ei päässyt irti

kipusi edessä olen tyhjä

sanat suussa unohtuvat kurkkuun

sydän muistaa rytmin

ja sen lyöntien välissä ehdin pelätä

joka kerta loppua

ja kun mikään ei loppunutkaan 

rytmi lyhenee

sen lyönnit syvenee ja kipu

ei päästänytkään irti

helsinki

kello on kuusi

laivat soittelee sumutorvillaan 

lauttasaari heräilee harmaassa hupussa

tasapäisten aaltojen nuolemat rannat

meri puhaltaa sen kahiseviin kaisloihin läpi vuoden

kohta kiire matelee pitkin länsiväylää

metro halkaisee kaupungin

neljän minuutin vuorovälein vaimeasti ulvoen

ratikan kyydissä maanantaiaamu

matkustaa kitisten senaatintorille

lokki huutaa kirkon portailla

niin helsinki laulaa aamuisin

nojaan

kai työnnät vastaan kun nojaan
ja otat kiinni kun mun ote lipsuu

periaatteista ja lupauksista ja 

kun mun ote irtoo kai pidät kii

ennen muuta meistä

jonain aamuna

aamu ja sen kuskaama kipu

valuu pisaroina hiusten latvoista

raivaa noroina polkuja paljaaseen selkään

käsivarsilla kannan sitä mukanani aina

sen nimikirjaimet painuneina

syvään jo vuosia sitten

ja aina se roikkuu mukana

aamuisin, kun odotan kahvin tippumista

annan sen valua ja lasken pisaroita

ja jonain aamuna en pääse enää tuhanteen

sielläkin

saat ajatella, ettei se mee niin

ja saat toivoa pahinta

eikä sun tarvii pitää pystyssä tulevaa

mutta älä koskaan epäile, 

että mä en ilman korkoa

lainais sulle toivoa

ja jos kaikki meneekin, 

pidän kiinni sielläkin

päästä varpaisiin

katsot mua hiljaa, hiljaa huudatkin
laulat mulle balladin, puhut vähän ranskaa
poimit kaikki ne kadonneet sanat
muistutan, että tänään ei ole voittajia

suuttumatta luettelet ne sata syytä
meidän balladi maalaa tyhjät seinät
kun suljet kalenterin, ei sieltä löytynyt meitä

en vastaa, kun kysyt, miten mä voin
vaikka sitä pitkään kinusin

ja vaikka muistaisit mun kaikki kotiovet
osaisit selvittää ne sormenpäiden labyrintit
vaikka tuntisit mut päästä varpaisiin

olen tahallaan hankala
ja siitä johtuukin

kukaan ei voita tänään, mutta me,
me hävittiin se viimeinen ottelu
vaikka opettelit mut päästä varpaisiin

kommuuni

väsymys on vieraslaji

se teki pesän mun päähän

ja jätti hammasharjansa kylppäriin

ajattelin muuttaa pois sen tieltä, mutta

mulla on vain tää yksi koti 

ja niinpä perustettiin kommuuni, 

kun kämppiksiään ei kuulemma voi valita

29.6.

yö on jumalilta lainattua aikaa

juhlista ylijäänyttä onnea

kesä varastaa valoa loppuvuodelta

täksi yöksi mä lainaan 

sua

koivut venyttelee oksiaan 

haaleaa taivasta vasten

ois lapsellista kerätä seitsemän kukkaa,

mutta lasken toiveita tälle yölle ja niissä on

sua

me olemme heinää, ohutta viljaa

tuuli huojuttaa meitä

ihan hiljaa, se silittää pellon viertä, 

koskettaa ohuesti mua ja

sua

aurinko levittelee siipiään 

sen säteet suutelee suoraan suulle

eilinen kättelee tulevaa

mä mietin vain sua ja tänä yönä sä

mua

ketunjäljet vuoteella

Eräänä aamuna äiti huomasi ketunjäljet vuoteella. Kukaan ei osannut selittää, ja kettu oli asunut talossa jo liian pitkään. Kutsuin sitä Kaiuksi. Se totteli nimeään ja uskotteli, että nuolee haavat ja tietää tien kotiin. Lupasin sille yhden yön, mutta se asettui taloksi ja kiehnäsi kylkiluissa koko kevään. Syksyllä sen silmät sulivat sohjoksi, se kantoi mun salaisuutta ja mä kannoin sitä mukanani kaikkialle.

Sinä tiistaina huoneen seinillä kaikui tavallistakin enemmän. Kettu seisoi mun vierellä valppaana ja valmiina, valmiimpana kuin useimpina aamuina. Se sanoi "shh" ja mä huokailin aina vain hiljaisemmin. 

Oli tiistai, äiti kysyi ketunjäljistä vuoteella, mutta oli liian myöhäistä selittää. 

sumu on syönyt

sumu on syönyt Helsingin
niellyt meidät sen mukana

tuuli hengittää hiljaa
ja piirtää rajat tälle kaupungille,
joka huokailee kesän jäljiltä lämpimänä,
jonka talot sulkevat silmänsä iltaisin

sumun sylissä olen yksin
sen harmaassa hämärässä
lokkien kirkuessa vastarannalla
nojaan rantakiviin, ne hyräilevät meren melodiaa
hämärä peittelee Helsingin
ja lokkien kirkuessa se hengittää sumua
sen talot kääntävät katseensa aamuun

ja sumun harmaa hämärä jättää mut rauhaan

rytmi

sen rytmi on maalannut ohikulkijoiden kasvot
pyyhkinyt pois ilmeet
me tulemme toisiamme vastaan ja ohitamme
ennen kuin ehdit nimetä mun silmien väriä
ennen kuin kukaan harhautuu radaltaan tai eksyy rytmistä

peittelen kaikki vaikeat tunteet ja vaiennan väsymyksen
juoksen sinisten mainosvalojen välissä
kiireestä kirkuvan kaupungin ytimessä yksin

enkä sano ääneen, mihin oikeesti hukun
ettekä ehdi huomata ennen kuin kiire huuhtoo huomiseen

ratikka kirskui

eilen tulit vastaan Annankadulla
sulla oli kahvikuppi ja musta maski

ratikka kirskui, etkä kai kuullut mun hiljaista heitä

se ratikka ajoi ohi

mä laitoin maskin kasvoille ja kävelin pois

mä en enää kävele Annankatua aamuisin

sun kahvi varmaan jo jäähtyi,

etkä enää muista sen ratikan reittiä

mutta mulla on sulle vieläkin monta nimeä

toistan niitä, kun ratikat kirskuu

vaikka sä et ikinä kuullut sitä ainoaa, jolla mua kutsutaan

elämä

tässä kuvassa hymyilen 

tuot kukkia ja niissä on kaikki

kirkkaimmat punaisen sävyt

tässä on kaikki, mutta

aina on mukana sivulause

ilossa asuu suru 

se roikkuu juhlien liepeissä 

hidastunut rytmi, hiljentyneet äänet 

nauru on kaiku tyhjillä seinillä

tiskaamaton eilinen, sotkut joita en siivoa 

tälläkään viikolla

enkä mä sitä kotona odottavaa, 

sen tummia sävyjä tai sietämätöntä painoa

mukaani juhliin ota

mutta sitä elämä on

ja suru saapuu kutsumatta

vartin yli

ajattelen sua aina kun kello on vartin yli yksi

en vastaa sun viesteihin

niissä on liikaa kysymyslauseita

ja mulla liikaa ja liian vaikeita tunteita

ne ei liity suhun mut niillä on sun kasvot

ja ne puhuu niillä sanoilla, jotka me keksittiin 

joilla taisteltiin samaa sotaa, josta nyt on tullut mun oma 

yksinäinen tappio

ehkä kannattais lähteä ja luovuttaa

huutaa sun perään ja kirjottaa kaikki vaikeimmat sanat

kai kannattais jäädä ja lausua sun nimeä öisin

mutta silloin kun kello on vartin yli mä oon aina yksin

uuden tieltä

muutoksessa kaikesta tutusta ja helposta 

on tullut haurasta

vahvasta ja varmasta outoa 

niiden sijaan pyrkii uusi

uudessa on paljon säröileviä kulmia

pinta-alaoja, joilla karttamerkit on vaikeita 

alueita, joiden nimiä en osaa lausua

tulevaisuus on vielä luomaton skeema

lohdutat, että uudet arjen maastot tulevat pian tutuksi 

tullakseen taas jätetyksi

seuraavan uuden tieltä

lähtiessä

maanantain aurinko nousee nykyään mua aiemmin

kuuntelen sannii ja kelaan viime viikon sähköpostijonoa

tuttu kahvi, sama salasana kun ennenkin

eikä mistään huomaa et oon lähössä

askel jo oven ulkopuolella, kohta muissa maisemissa

enkä enää ens viikolla avaa aamuisin tätä konetta

soita sulle teamssissa tai naura käytävällä

ei oo näitä viestejä vaan uusia kollegoita

viimesen päivän aamuna 

tämä on tullut tutummaksi 

kuin tulee koskaan 

ja huomenna kaikki on toisilleen vierasta

kaikki paitsi ikävä

juuret

silloin kun tuulee sisälle ja

vedenpinta nousee nousemistaan

kasvata juuret ja huoju tuulessa

niin se ei tempaa sua pois

vaikka repiikin lujaa

se repii ja riuhtoo

pidä sinä kiinni, lujasti

ja kasvata juuret

aamu

valo viipaloi aamun
ensimmäiset hitaat rytmit

lihaksissa painavat eilisen jäljet

nivelet muistaa yön ja hiljaiset nikamat 

pitelee kiinni toisistaan

ikkunan takana aurinko 

nostaa mukanaan alun

se heijastuu mun silmiin

aika on aamun tunteina avara 

lempeät hiljaiset minuutit

eilisen jälkeen ja ennen huomista

siellä

pitele kiinni

kanna sinne missä iltaisin
ei pimeys ole painavaa

missä taivaan alle mahtuu

ja happi ei ole raskasta hengittää

tehdään sinne maja 

ollaan hiljaa ja hengitetään

löydetään sieltä koti

eikä siellä ole raskasta

kolmesataa poikkeuspäivää

tässä kuussa maanantait on kalpeita

ja lauantaisin hapuilen happea 

kolmesataa poikkeuspäivää jonossa 

puettuina samanlaisiin paitoihin

harmaisiin pyjamiin

enkä enää edes muista, minne ne jonottaa

niin kauan paikallaan, etten tiedä

onko enää meitä

odottaako tän jälkeen sittenkään elämä

ja osaanko enää koskaan 

olla osa teitä

sinä talvena

sinä talvena, kun aurinko laski liian usein

ilma oli harmaata sumua

ja taivas oli usein valoton

laitoin siistiin pinoon kesken katkenneet lauseet
ja sanat, joista katosivat konsonantit

sinä talvena, kun voimat loppuivat 

ja päivistä putosi aamut

sinä talvena, kun lunta satoi sata senttiä

minä unohdin joskus hengittää

minä putosin ja putosin

ja sinä talvena 

sieltä tuntui mahdottomalta palata